Suomalaissiirtolaisten elämää tutkittu paljon, kuolemaa vain vähän Saramon luento kiinnosti Thunder Bayssa Teksti ja kuva: Inkeri Tuikka Tutkija Samira Saramo vierailee aineistonkeruu- ja luentomatkoilla Thunder Bayn lisäksi muun muassa Minnesotassa ja Wisconsinissa.
Kuinka kuolema ja kuolemanpelko ovat muokanneet suomalaissiirtolaisten elämää Pohjois-Amerikassa? Tässä yksi kysymyksistä, joihin Samira Saramo hakee vastauksia tutkimuksensa puitteissa. Saramo on Turun yliopistossa toimivan Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskuksen tutkija, ja hänellä on Suomen Akatemian tutkijatohtorirahoitus. Saramo vieraili Thunder Bayssa tiistaina 15. toukokuuta. Yleisöluennolle osallistui viitisenkymmentä kuulijaa. Tulevina kuukausina hän kiertää muun muassa Minnesotan, Wisconsinin ja Pohjois-Dakotan vanhoissa suomalaiskylissä ja perehtyy museo- ja arkistomateriaaleihin. Saramo palaa Turkuun elokuussa. Kuinka ikä, sukupolvi ja sukupuoli ovat vaikuttaneet kuolemaan ja suremiseen suhtautumiseen? Kuinka suomalaissiirtolaiset ovat kertoneet kuoleman kohtaamisesta? ”Olen kiinnostunut yksityiskohdista”, Saramo kertoo. ”Jos on kyse tansseista, haluan tietää, millainen sää oli, mitä ruokaa oli tarjolla, mitä oheisohjelmaa siellä oli. Yritän koota yhteen arkielämän historiaa. Hyödynnän paljon ensikäden lähteitä, siirtolaisten omia sanoja, kirjeitä ja omaelämäkertoja. Yritän selvittää, millaiseksi he mielsivät elämänsä.” Ajanjakso, johon Saramo tutkimuksessaan keskittyy, ulottuu 1880-luvulta toisen maailmansodan alkuun saakka. Hän toteaa, että toisen maailmansodan jälkeen suhtautuminen kuolemaan muuttui. Se, että sodassa kuoli miljoonia, muutti tapaa, jolla ihmiset suhtautuivat yksittäisten ihmisten kuolemaan. Millainen oli hyvä kuolema? Saramon mukaan tähän liittyi muun muassa se, että oli elänyt hyvän elämän ja että perhe ei jäänyt vaikean taloudellisen tilanteen keskelle. Työmailla tapahtui paljon onnettomuuksia vuosisadanvaihteen molemmin puolin. Metsät, joet, maatilat, palvelusväen kodit – kaikissa näissä sattui traagisia tapaturmia. Eino Uitto muutti Kanadaan 1900-luvun alussa. ”Jos yksi meni, toinen tuli paikalle”, Uitto totesi työnantajien asenteesta. Esimerkiksi kaivosyhtiöt antoivat perheen vain harvoin asua kuukautta kauempaa asunnossa sen jälkeen, kun työntekijä oli kuollut. Saramo toteaa, että kanadan- ja amerikansuomalaisia tarkastellaan usein erillisinä ryhminä, näin myös kirjallisuudessa. Omaan tutkimukseensa Saramo sisällyttää sekä Yhdysvaltojen että Kanadan alueen suomalaissiirtolaisten historiaa. ”Kun ajattelemme Pohjois-Amerikan suomalaisia, ajattelemme usein Suurten järvien aluetta ja metsätyöntekijöitä. Heitä oli kuitenkin esimerkiksi itärannikolla kalastusteollisuudessa, tehdastyöläisinä, maanviljelijöinä, heitä oli preerioilla ja Alaskassa asti.” Onko mahdollista identifioida Pohjois-Amerikan suomalaissiirtolaisten kuoleman kohtaamiseen liittyviä tapoja ja perinteitä? Tähän Saramo hakee vastauksia tulevien kuukausien aikana.
Saramon luento kiinnosti Thunder Bayssa
by Kanadan Sanomat
Jun 13, 2018
Suomalaissiirtolaisten elämää tutkittu paljon, kuolemaa vain vähän
Saramon luento kiinnosti Thunder Bayssa
Teksti ja kuva: Inkeri Tuikka
Tutkija Samira Saramo vierailee aineistonkeruu- ja luentomatkoilla Thunder Bayn lisäksi muun muassa Minnesotassa ja Wisconsinissa.
Kuinka kuolema ja kuolemanpelko ovat muokanneet suomalaissiirtolaisten elämää Pohjois-Amerikassa? Tässä yksi kysymyksistä, joihin Samira Saramo hakee vastauksia tutkimuksensa puitteissa.
Saramo on Turun yliopistossa toimivan Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskuksen tutkija, ja hänellä on Suomen Akatemian tutkijatohtorirahoitus.
Saramo vieraili Thunder Bayssa tiistaina 15. toukokuuta. Yleisöluennolle osallistui viitisenkymmentä kuulijaa. Tulevina kuukausina hän kiertää muun muassa Minnesotan, Wisconsinin ja Pohjois-Dakotan vanhoissa suomalaiskylissä ja perehtyy museo- ja arkistomateriaaleihin. Saramo palaa Turkuun elokuussa.
Kuinka ikä, sukupolvi ja sukupuoli ovat vaikuttaneet kuolemaan ja suremiseen suhtautumiseen? Kuinka suomalaissiirtolaiset ovat kertoneet kuoleman kohtaamisesta?
”Olen kiinnostunut yksityiskohdista”, Saramo kertoo. ”Jos on kyse tansseista, haluan tietää, millainen sää oli, mitä ruokaa oli tarjolla, mitä oheisohjelmaa siellä oli. Yritän koota yhteen arkielämän historiaa. Hyödynnän paljon ensikäden lähteitä, siirtolaisten omia sanoja, kirjeitä ja omaelämäkertoja. Yritän selvittää, millaiseksi he mielsivät elämänsä.”
Ajanjakso, johon Saramo tutkimuksessaan keskittyy, ulottuu 1880-luvulta toisen maailmansodan alkuun saakka. Hän toteaa, että toisen maailmansodan jälkeen suhtautuminen kuolemaan muuttui. Se, että sodassa kuoli miljoonia, muutti tapaa, jolla ihmiset suhtautuivat yksittäisten ihmisten kuolemaan.
Millainen oli hyvä kuolema? Saramon mukaan tähän liittyi muun muassa se, että oli elänyt hyvän elämän ja että perhe ei jäänyt vaikean taloudellisen tilanteen keskelle. Työmailla tapahtui paljon onnettomuuksia vuosisadanvaihteen molemmin puolin. Metsät, joet, maatilat, palvelusväen kodit – kaikissa näissä sattui traagisia tapaturmia.
Eino Uitto muutti Kanadaan 1900-luvun alussa. ”Jos yksi meni, toinen tuli paikalle”, Uitto totesi työnantajien asenteesta. Esimerkiksi kaivosyhtiöt antoivat perheen vain harvoin asua kuukautta kauempaa asunnossa sen jälkeen, kun työntekijä oli kuollut.
Saramo toteaa, että kanadan- ja amerikansuomalaisia tarkastellaan usein erillisinä ryhminä, näin myös kirjallisuudessa. Omaan tutkimukseensa Saramo sisällyttää sekä Yhdysvaltojen että Kanadan alueen suomalaissiirtolaisten historiaa.
”Kun ajattelemme Pohjois-Amerikan suomalaisia, ajattelemme usein Suurten järvien aluetta ja metsätyöntekijöitä. Heitä oli kuitenkin esimerkiksi itärannikolla kalastusteollisuudessa, tehdastyöläisinä, maanviljelijöinä, heitä oli preerioilla ja Alaskassa asti.”
Onko mahdollista identifioida Pohjois-Amerikan suomalaissiirtolaisten kuoleman kohtaamiseen liittyviä tapoja ja perinteitä? Tähän Saramo hakee vastauksia tulevien kuukausien aikana.