”Kaikki minkä olen oppinut filosofiasta ja moraalista, olen oppinut sen jalkapallokentällä”, totesi Nobelin kirjallisuuden palkinnon saanut filosofi Albert Camus. Ja pakkohan se on uskoa, koska kyseessä oli kuitenkin yksi viime vuosisadan terävimmistä mielistä ja todistetusti Chuck Norrisiakin kovempi kaveri.

Camus’n lausahdus on tietenkin irrallinen sitaatti, jonka saamasta suhteettoman suuresta huomiosta itse kirjailija tuskin olisi enää tyytyväinen. Mihin hän kyseisellä lauseella viittaa, on jalkapallokentällä kokemansa yksinkertainen moraali, jota poliittiset tai uskonnolliset tahot eivät ole vielä päässeet sotkemaan ja monimutkaistamaan omien tarkoitusperiensä mukaiseksi.

Jos moraali pelikentällä on yksinkertaista ja ideologisesta sumutuksesta riisuttua, niin yksinkertaista on myös itse peli. Pelistä on pyritty riisumaan säännöt mahdollisimman minimiin, niin että kyseessä olisi vain pallon saaminen vastustajan maaliin.

Pelin yksinkertainen hienous onkin varmasti yksi syistä, miksi tuo vihreän veran shakki - pelien kuningas - on saavuttanut niin suuren suosion ympäri maailmaa. Nahkakuulan perässä juokseminen on ylivoimaisesti suosituin urheilulaji maailmassa. Arvioiden mukaan sitä seuraa tai harrastaa 3,5 miljardia ihmistä.

Jalkapallo onkin hyvä small talk –aihe, missä päin tahansa ympäri maailmaa, tai ainakin melkein. Nimittäin täällä Pohjois-Amerikassa esimerkiksi keskustelu siitä kumpi Espanjan mahtiseuroista FC Barcelona vai Real Madrid on parempi, ei herätä ihmisissä sen kummempia intohimoja.

Keskustelu on lähtökohtaisesti jo siinä mielessä vaikeaa, että täällä jalkapalloksi kutsutaan peliä, jossa peliväline ei ole pallo ja sitä pääasiassa heitetään ja kannetaan käsissä. Jalkapallon, varsinkin naisten jalkapallon, suosio on tosin kasvussa myös Pohjois-Amerikassa.

Muualla jalkapalloon suhtaudutaan todella suurella mielenkiinnolla ja sen ympärillä pyörii nykyään valtavat rahamäärät. Maailman arvokkain urheiluseura on englantilainen Manchester United ja toiseksi arvokkain espanjalainen Real Madrid.

Maailman seuratuin urheilutapahtuma, neljän vuoden välein pelattava jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut, aiheuttaa kuukauden kestävän futisbuumin ympäri maailman. Jopa Suomessa, jonka oma maajoukkue, Huuhkajat ei ole selvinnyt kyseisiin kisoihin vielä kertaakaan.

Peliin suhtaudutaan välillä jopa totaalisen fanaattisesti. Jos Camus näki moraalin toteutuvan pelikentällä ilman uskonnollisia ja poliittisia sitoumuksia, on asian laita katsomossa aika ajoin täysin toisenlainen.

Poliittisten ja uskonnollisten merkitysten liittäminen kannattajiin ja katsomoissa näkyviin tunnuksiin sekä käytökseen ei ole ollenkaan harvinaista. Esimerkiksi Glasgow’n kahden paikallisen joukkueen kannattajat ovat profiloituneet vahvasti katolilaisten ja irlantilaisten Celticsiin sekä protestanttien ja unionistien Rangersiin.

Fanaattinen suhtautuminen voikin saada jalkapallokannattajien keskuudessa todella kammottavia piirteitä; kun huliganismi, nationalismi ja uskonnollinen tai poliittinen viha nostavat rumaa päätään katsomoissa.

Esimerkiksi juuri Old Firmiksi kutsutussa Glasgow’n paikalliskamppailussa katsomossa hoilattavien kannatuslaulujen sisältö saattaa olla sen verran rajua, että siitä saisi tuomion toisessa yhteydessä esitettynä. Old Firmin aikaan sairaalakäynnit ovat pahimmillaan yhdeksänkertaistuneet ja vuosina 1999-2004 yhdeksän ihmistä kuoli ryhmittymien välisen vihanpidon seurauksena.

Huolimatta ällöttävyyksiin asti mahdollisesti etenevästä ryhmämentaliteetista, on intohimoisen suhtautumisen kolikolla parempikin puoli. Jos tämä vaikuttaa ristiriitaiselta, niin ei voi mitään - elämä on paradoksaalista.

On kiehtovaa, kuinka kaikkeen itseriittoisen, kevyen ironisen hymyn suodattamana suhtautuva postmoderni ihminen voi saada pelkästä pelistä niin voimakkaita tunteita. Harvaa asiaa olen kuullut samalla pieteetillä muisteltavan kuin Ryan Giggsin pallokoulusta opittuja kikkoja, tai kyynelsilmin muisteltuja vuodatuksia Suomen epävirallisen kuninkaan Jari Litmasen urotöistä Mestarien liigassa.

Jostain syystä juuri jalkapallosta on tullut historian saatossa sellainen ilmiö, joka herättää tunteita ympäri maailmaa ja, johon liitetään paljon erilaisia merkityksiä. Kun mittailin kesähelteillä Toronton katuja Fc St. Paulin t-paita päällä, useampi henkilö tuli innokkaana tarinoimaan kanssani - vain koska päälläni oli kyseinen paita ja vaikka he eivät välttämättä olleet kummemmin edes jalkapallosta kiinnostuneita.

On hyvä muistaa, että lopulta kyseessä on kuitenkin vain peli, jossa 22 pelaajaa juoksee pallon perässä. Kaikki muu siihen liittyvä on päälle liimattuja merkityksiä. Jos Camus oppi moraalista jalkapallokentällä, voi kentän ulkopuoleltakin ehkä yrittää oppia jotain moraalista ja elämästä.

Ainakin sen, että jalkapallo - tai mikään muukaan intohimon kohde - ei todellakaan ole hyvä syy kasvattaa vihaa ja sairaalatilastoja, mutta se on erittäin hyvä syy tutustua uusiin ihmisiin ja kasvattaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Henri Pakarinen