18-vuotias karjalaispoika Ben Järvenpää juoksee Kannaksen kaduilla kotia kohti varmistamaan, että perhe on kunnossa. Ympärillä talot palavat ja pommit räjähtelevät.
Kun Järvenpää lopulta pääsee perille, äiti ja sisar on onneksi ehditty evakuoida kiireellä, mutta huonekalut ja verhot ovat paikoillaan vielä 20.6.1944.
Järvenpää näkee kotinsa viimeisen kerran, sillä myöhemmin talo tuhoutuu sodassa.
Järvenpää lähti armeijaan 17-vuotiaana kotikaupungistaan Viipurista. Keväällä 1944 hän joutui rintamalle ja ehti olla rintamapalveluksessa 14 kuukautta.
– Sota oli järkyttävä kokemus nuorelle kaverille. Elämä ja kuolema olivat silmien edessä, monta kertaa oli elämä lähellä päättyä, 86-vuotias sotaveteraani muistelee nyt vakavana.
Tuskinpa nuori jalkaväestön pikakivääriampuja olisi uskonut istuvansa noin 70 vuotta myöhemmin Toronton Suomi-Kodin kokoushuoneessa viettämässä eläkepäivää.
– Ensi alkuun sodan jälkeen kaikki joutuivat hakemaan itselleen paikkaa ja etsimään jonkun tarkoituksen elämälleen. Toisille se oli vaikeampaa: kolme läheistä kaveriani teki itsemurhan.

Sodan päättyessä Järvenpää ei ollut nähnyt perhettään yhdeksään kuukauteen, eikä tiennyt, missä he olivat. Hän jatkoi vielä armeijan palveluksessa ja sai Mikkelistä komennuksen viedä päämajaan Helsinkiin kuriiripostia.
Yleensä hänellä oli komennuksen yhteydessä pari päivää vapaata ja kerran hän kävikin Helsingin kaupungin osoitetoimistossa etsimässä perheensä osoitetta.
– Sieltä se löytyi. Menin heti Kajaaninkadulle Kallioon ja koputin ovea. Kun äiti tuli avaamaan, se oli herkkä hetki, Järvenpää sanoo liikuttuneena.
Kesällä 1945 hän oli mukana myös miinanraivauksissa Suomenlahdella yhdeksän kuukauden ajan. Alus raivasi niin magneettisia, akustisia kuin mekaanisia miinojakin, eikä onnettomuuksiltakaan vältytty.
– Se oli vaikea, mieletön homma. Suomen Puolustusvoimat oli ahtaalla, kun piti löytää 150 alusta. Sisäjärvien puutavarayrittäjien aluksista tehtiin sopivia miinanraivaustöihin. Kansa halusi säilyä hengissä ja pysyä vapaana, hän pohtii.

Sodan päätyttyä Järvenpää ajoi taksia Helsingissä. Siellä hän alkoi myös opiskella ja jatkoi opintojaan vuoden ajan 1950-luvun alussa Englannissa Lontoon lähelle.
– Pääsin englantilaiseen yliopistoon. Se oli hyvin mielenkiintoinen vuosi: koulu oli kansainvälinen ja itse olin nuori ja terve. Oli henki päällä.
Ja kun amerikkalainen evankelista Billy Graham saapui esiintymään Wembleyn stadionille, Järvenpää kiersi puolalaisen kaverinsa kanssa sadoissa kodeissa eri puolilla Lontoota jakamassa mainoksia.
– Sodan jäljet näkyivät vielä ja ihmiset halusivat löytää varmuutta. Grahamia saapui kuulemaan yli 8 000 ihmistä.
Englannin-vuodesta jäi mukavia muistoa ja 1963 Järvenpää perheineen päättikin muuttaa Kanadaan. Siellä kolmen lapsen isä jatkoi opintojaan collegessa ja työskenteli kampuksella.
Vuoden päästä hän pääsi opiskelemaan Atlantic Union Universityyn Bostonin lähelle ja suoritti kahdessa vuodessa Bachelor of Art -tutkinnon pääaineenaan liberal art. Sivuaineena hän opiskeli sosiologiaa.

Valmistuttuaan Yhdysvalloista Järvenpää palasi Torontoon ja aloitti työt valtion sosiaalipalveluissa. Hän suoritti vielä täydellä palkalla maisterin tutkinnon sosiologiasta Toronton yliopistossa 1972.
– Minua on aina kiinnostaa ihmisten olosuhteet osana omaa kulttuuria. Joidenkin on vaikeampi sopeutua yhteiskuntaan. Halusin ymmärtää, miksi joku on lähtenyt rikollisen tielle, Järvenpää kertoo, miksi halusi opiskella sosiologiaa.
Hän työskenteli valtiolla 20 vuotta ja toimi väkivaltatiimin työnjohtajana. Työhön kuului myös paljon yhteistyötä poliisin kanssa: Järvenpää pääsi tutkimaan väkivaltatapauksia ja antamaan lausuntoja oikeudenkäynneissä.
– Koetin ymmärtää syitä ja motiiveja. Se oli rankkaa työtä, vaikeiden asioiden tähden tehtiin työtä yötä päivää. Saattoi olla yö aikaa ottaa selvää, voidaanko epäiltyä pitää pidätettynä, hän kertoo.
Joskus Järvenpää lähti yksin tai poliisin kanssa selvittämään poliisin tietoon tulleita hälytyssoittoja.
Oikeuden todistajana hänen oli annettava mielipiteitä ja näytteitä ja kertoa myös, mihin teoriaan havainnot perustuivat. Järvenpää kertoo lähettäneensä monta ihmistä vankilaan.
Kerran hän haastatteli yhtä syytettyä Wittbyn kaupunginoikeudessa. Miehen kädet vapisivat ja silmät olivat täynnä kyyneliä. Yhtäkkiä hän tempaisi puukon esiin ja uhkasi sillä Järvenpäätä. Onneksi Järvenpää sai miestä ranteesta kiinni, ennen kuin tämä ehti käydä kimppuun.
Oikeudessa hän ei maininnut tapahtuneesta mitään.
– Kun kaveri vapautui vankilasta, hän tuli käymään toimistollani ja kiittämään, etten ollut sanonut oikeudessa mitään. Hän olisi saanut monta vuotta lisää tuomioon, Järvenpää muistelee.

Järvenpää oli myös mukana selvittämässä yhtä Kanadan rikoshistorian tunnetuimmista tapauksista, 9-vuotiaan pikkutytön Christine Jessopin murhaa. Tapaus ei ole vieläkään ratkennut.
Jessop katosi lokakuussa 1984 ja hänen ruumiinsa löytyi Queensvillestä uudenvuodenaattona 1984. Järvenpää kuuli autoradiosta ruumiin löytyneen ja oli paikalla jo kahden tunnin kuluttua.
– Suurinta epäiltyä ajettiin takaa, mutta kun hänet löydettiin, poliisi ei uskonut hänen syyllisyyteensä. Sen sijaan poliisi pidätti väärän henkilön, Järvenpää harmittelee.
Vasta vuonna 1995 dna-testien avulla selvisi, että väärä mies oli istunut vankilassa yli kahdeksan vuotta. Tapaus avattiin uudelleen ja syytön vapautettiin. Hän sai suuret korvaukset valtiolta.
Jessopin murha on vielä tänä päivänäkin mysteeri.
11 vuotta sitten Toronton poliisin murhatutkimusryhmän poliisi tuli tapaamaan Järvenpäätä, sillä hän halusi varmistaa, mitä tämä tiesi kadonneesta metsästyspuukosta, joka oli ehkä surma-ase.
– Epäilty on ehkä vielä olemassa, mutta poliisilla ei ole todisteita eikä näyttöä. Se oli pitkä, vaikea juttu.

Järvenpää on ollut nyt lähes 20 vuotta leskenä, sillä hänen vaimonsa kuoli akuuttiin leukemiaan. Harrastukset ovat kuitenkin tuoneet lohtua elämään.
Järvenpää kuuluu Toronton mieslaulajiin, Kanadan suomalaiseen kulttuuriliittoon ja on ollut Suomen Kanadan sotaveteraanien Toronton kerhon sihteerinä nyt 20 vuotta.
Lähellä sydäntä on edelleen myös Suomi-Koti, jota Järvenpää on myös ollut perustamassa ja jonka toimitusjohtaja hän oli 1986–91. Hän on myös asunut Suomi-Kodissa.
– Aloitimme rahankeruukampanjan, jonka avulla tienattiin 700 000 dollaria Suomi-Kodille. Järjestimme viihdeohjelmia ja taideiltoja. Suomi-Kodissa on asunut satoja ja taas satoja suomalaisia, jotka ovat tulleet tänne elämään.
Vaikka Järvenpää on asunut Kanadassa lähes 50 vuotta, hän on käynyt Suomessa säännöllisesti. Tänäkin kesänä hän on menossa sotaveteraanien kuntoutukseen.
– Suomessa melkein kaikki tutut ovat jo kuolleet. Usein muistelen lapsuuttani Viipurissa. Meitä oli Viipurin urheilijoiden poikaosastolla tuhansia lapsia ja seura oli silloin Suomen menestyneimpiä. Moni urheilijoista kaatui sodassa. Muistot ovat yhä elävästi mielessä, Järvenpää sanoo huokaisten.
Sota jättää jälkensä.