”Rakkaalla lapsella on monta nimeä" -sanonta pitää paikkansa myös tammikuun viimeisen sunnuntain suhteen, sillä vaihtelevalla nimellä, mutta perinteisin menoin, sitä on vietetty Toronton Agricolan kirkolla jo 23 vuotta. Näin ainakin Pohjalaiset Kanadassa -seuran pitkäaikainen jäsen Riitta Teini muisteli.
   Agricolan kirkko otti viime vuonna perinnesunnuntaiksi ja heimojuhliksi kutsutun tammikuun viimeisen sunnuntain ohjelman toteuttamisvastuun seuralta.
   Perinteistä ja tavoista puhui myös pastori Matti Kormano saarnassaan, ja perinnesunnuntain saarnaan tavan mukaisesti kuuluva Pohjalainen uskontunnustus, jalalla lattiaan kopautuksineen, raikui kirkossa.
Kuin viitteeksi jumalanpalveluksen alussa laulettiin virren 950 sanoin ”Laulu kuuluu kirkkotiellä, väkeä on paljon siellä”, olihan perinnesunnuntai koonnut kirkkosalin täyteen ihmisiä, joista monet olivat pukeutuneet juhlan kunniaksi kansallispukuihin.
   Kansallispuvut olivatkin tämän kertaisen perinnejuhlan teemana, sillä Agricolan ohjelmatoimikunnan vetäjänä toimiva Pirkko Shalden oli kutsunut asiantuntijaksi tilaisuuteen pitkäaikaisen kansallispukuintoilijan Aili Korkan.
Kansallispuvut ovat 1700- ja 1800-luvun kansan juhlapukujen toisintoja. Puvuille siis löytyy esikuva historiassa.
   Korkka aloitti kertomalla elinikäisestä kiinnostuksestaan kansallispukuihin sekä esitteli oman asunsa, Raja-Karjalan kansallispuvun, jonka mallina on ollut Vienan-Karjalasta Oulangan kunnasta tullut vanhoillinen kansanpuku. Sen jälkeen Aili-Noora Walhelm kertoi suvussa jo useita sukupolvia olleen Kaukolan puvun tarinan.
   Etelä-Karjalassa sijaitsevan Rautjärven pukuun pukeutunut Maija Nummi kertoi puvustaan ja omasta äidiltään peritystä kiinnostuksesta kansallispukuihin. Pirjo Roininen esitteli oman Munsalan pukunsa, joka on Suomen ruotsinkieliseltä alueelta, mutta ehkä isänmaallisten väriensä vuoksi yksi Suomen suosituimmista kansallispukumalleista.
   Suomen kielen ja kulttuurin professori Anu Muhonen kertoi äitinsä tekemän Hyrynsalmen puvun historiasta sekä omaan pukuunsa liittyviä mukavia muistoja. Lopuksi Pirkko Shalden esitteli Hämeen pukunsa ja kertoi, että osallistujat voivat pyytää sähköisen kopion tilaisuutta varten valmistetusta Suomen kansallispukujen historiaa ja yleisiä huolto-ohjeita käsittelevästä tietolehtisestä, joka on saatavilla sekä englanniksi että suomeksi.
   Halukkaat voivat vieläkin pyytää sähköpostilla kopiota kirkon toimistosta. Ne julkaistaan myös Kanadan Sanomien nettisivuilla osoitteessa www.finnishcanadian.com.
   Ensimmäiset kopiot Shalden oli printannut näyttävään kansioon kiitokseksi Aili Korkalle hänen tekemästään työstä tapahtuman hyväksi.
   Muutoin ohjelma noudatteli tuttuja säveliä. Tapahtumassa tarjottu lounas oli jälleen ikisuosiota nauttiva kaalilaatikko. Jälkiruokana oli, kuten monesti ennenkin, vispipuuroa sekä tietysti pullakahvit.
   Myös Ylistarosta kotoisin olevan pikkulotta Lea Katajamäen lukemat Jaakko Ikolan (1887-1951) Vaasan Jaakkoo -murrepakinat ovat kuuluneet jo vuosia itseoikeutetusti ohjelmaan. Tällä kertaa kuultiin miten kävi, kun Matti mottas Maijaa ottahan. Tarinan voi, ainakin eteläpohojalaasta murretta taitavat, lukea lehden sivulta 3. Muille Katajamäki on joskus antanut mieleen painuneen lyhyen oppimäärän eteläpohjalaisen murteen saloihin: ”ree on ree, ja se sopii joka paikkaan mihin d:kin, koittaakaa vaikka!”
   Toinen pettämätön osa ohjelmaa on ollut Toronton Mieslaulajat Pieter Sigmundtin johdolla. Eikä yleisö joutunut pettymään tänäkään vuonna, sillä kuoro johdatteli Paul Hietalan säestäessä haitarilla yleisön yhteislauluihin.
   Komiasti kajahti Arvon mekin ansaitsemme ja Olet maamme armahin sekä Viipurin Kilpeenjoen Sydänmaalla syntyneen Maija Nummen 90-vuotispäivän kunniaksi laulettu Karjalan kunnailla.
   Pitkäaikainen seurakunta-aktiivi yllätettiin syntymäpäiväonnitteluilla ja kukilla, jotka Naisjaoston puheenjohtaja Miriam Simpanen liikuttuneelle Maijalle ojensi.

Teksti: Liisa Qureshi
Kuva: Hans Eetu Myrskog