Kaija Saariahon, 59, ooppera Kaukainen rakkaus (eng. Love from Afar, alkuper. L’Amour de loin) sai ensi-iltansa Toronton Four Seasons Centressä viime viikon torstaina. Esitys saa raikuvat aplodit ja ylistäviä arvosteluita.
Tiistaina Duke of Yorkissa puolestaan järjestettiin 101 Opera -tapahtuma, jossa Saariahon lisäksi oopperasta olivat puhumassa sopraano Erin Wall ja mezzo-sopraano Krisztina Szabó. Pubin alakerta oli täynnä oopperan ystäviä, eivätkä kaikki halukkaat edes mahtuneet sisälle.
Ei tarvinnut jäädä arvailemaan, kuka on viikon tähti.
Saariaho on kiistatta Suomen tunnetuimpia säveltäjiä: hänet on palkittu maailman suurimmalla sävellyspalkinnolla Grawemeyerillä ja hän on ensimmäinen suomalainen Grammy-voittaja. Berliinin saksalaisen sinfoniaorkesterin levytys Kaukaisesta rakkaudesta sai Grammy-palkinnon vuonna 2011.
Kiireinen säveltäjä on ehtinyt Torontoon oopperansa ensi-iltaan, vaikka päivää ennen ensi-iltaa hänen piti lentää piti eilen lentää Clevelandiin seuraamaan orkesterin harjoituksia.
Tänä aamuna hän heräsi kahdeksalta seuraamaan Skypen välityksellä Suomen konsertin harjoituksia, mutta näyttää silti huolitellulta: huulet ovat tarkasti punatut ja hiukset ojennuksessa.
– Viime päivät ovat olleet hulluja, Saariaho tunnustaa ja hörppää kulauksen appelsiinituoremehusta.
Saariaho ei kuitenkaan valita, sillä hän on tehnyt 30 vuotta töitä menestyksen eteen.
– Joku kuuli musiikkiani, joku piti siitä ja joku puhui siitä. Sana alkoi levitä, mutta menestys on tullut hitaasti.

Musiikki on ollut iso osa Saarikosken elämää lähes aina. Musikaalisesti lahjakas lapsi alkoi soittaa viulua kuusivuotiaana ja haaveili myös pianonsoitosta.
– Kun 8-vuotiaana palasin koulun hiihtolomalta kotiin, olin kirjoittanut päiväkirjaan ”Tänään meinasin lentää selälleni, kun olohuoneessa oli pieno.” Piano oli kirjoitettu e-kirjaimella, Saarikoski nauraa nyt.
Myöhemmin hän soitti myös kitaraa ja urkuja sekä alkoi säveltää. Ensimmäisen kriisin nuori säveltäjänalku koki 10-vuotiaana, kun hän masentui siitä, että Mozart oli samanikäisenä ehtinyt säveltää vaikka mitä.
– Se oli paha juttu. En tule kulttuuriperheestä, joten ajattelin, että pitää olla nero syntyessään. Ei kukaan ollut kertonut, että Mozartin isä alkoi opettaa poikaansa, kun tämä oli 2-vuotias. Ja pitääkö nyt itseään Mozartiin verrata, hän hymähtää.
Saariaho tunnustaa olevansa vieläkin itsekriittinen. Omia sävellyksiä hänen on vaikea kuunnella arvostelematta ja unohtamatta, kenen työn tuloksia ne ovat.
Mutta aina on se pieni hetki, kun esitys toimii ja säveltäjä pystyy nauttimaan. Vielä kenraaliharjoituksissa Canadian Opera Companyn Kaukaista rakkautta katsoessa tuota pientä hetkeä ei tullut.

Lähellä oli, että Saarikoskesta olisi tullut säveltäjän sijaan urkuri. Hän oli pitkään sitä mieltä, että on liian ujo säveltäjäksi.
Hän opiskelikin ensin Taideteollisessa korkeakoulussa ja Helsingin yliopistossa, ennen kuin lopulta lähti toteuttamaan unelmaansa Sibelius-Akatemiassa.
– Ajattelin, etten ole tarpeeksi lahjakas ja inhotti, että tekisin mitätöntä ja keskinkertaista musiikkia. Muut asiat alkoivat kuitenkin tuntua turhalta ja tuli olo, että elämä on hukkaan heitetty, jos en yritä. Tiimalasissa vain hiekka valui, kun siirsin ja siirsin päätöstä, rauhallisella äänellä puhuva Saariaho muistelee vakavana.
Mutta kun hän oli päättänyt ryhtyä säveltäjäksi, muiden mielipiteillä ei enää ollut väliä. Sekään ei tahtia hidastanut, että vielä 30 vuotta sitten säveltävä nainen oli harvinainen näky.
– Kun aloitin, eräässä suomalaisessa lehdessä oli keskustelua siitä, voiko nainen säveltää. Jotkut olivat sitä mieltä, ettei naisella ole kykyä abstraktiin ajatteluun tai ettei naisen paikka ole luoda, hän muistelee.
Ja kun hän yritti tehdä ensimmäistä sävellystään sellolle ja pianolle, eräs sellisti melkein tukehtui nauruun, kun kuuli, että Saariaho aikoi säveltää itse. Myöskään konserttien järjestäjät eivät aina suhtautuneet positiivisesti naiseen, joka tahtoi olla säveltäjä.
Vanhanaikaiset asenteet eivät kuitenkaan estäneet nuoren naisen menestystä.
Kaukainen rakkaus kertoo 1100-luvulla eläneestä trubaduurista Jaufré Rudelista, joka rakastuu meren takana asuvaan kreivittäreen, Clémenceen.
Saariaho etsi oopperaksi sopivaa aihetta muutaman vuoden ja sävelsi teosta kahdeksan vuotta.
– Halusin löytää tarinan, joka tekee minuun vaikutuksen ja sitä kautta myös muihin. Olen vakava ihminen, ja kun mietin, mitkä asiat koskettavat meitä kaikkia, mieleeni tuli rakkaus ja kuolema. Se ei ole kovin vallankumouksellista, hän naurahtaa.
Saariaho on nähnyt oopperastaan kahdeksan versiota, mutta myöntää ennen esitystä, että tälläkin kertaa teoksen näkeminen jännittää. Kaikista vaikeinta hänen oli nähdä toinen versio oopperastaan, sillä hän piti ensimmäistä oopperaa hyvin onnistuneena.
– Kun kuulin Kaukaisen rakkauden ensimmäisen kerran, se oli niin ylitsevuotavaa. Olin mukana ensimmäisen version koko tekoprosessissa, ja ehkä siksi toisen oopperan näkeminen oli niin vaikeaa. En ollut tajunnut, kuinka erilainen se voisi olla, hän kertoo.

Tällä hetkellä Saariaho on siinä onnellisessa asemassa, että hän voi valita työnsä. Hän säveltääkin parhaillaan kamarimusiikkia Houstonin Rotko Chapelille.
Normaalina työpäivänään hän työskentelee kotonaan Pariisissa aamuyhdeksästä iltakuuteen ja pitää vain pienen ruokatauon, ulkona käyntikin sotkisi ajatukset. Aviomies Jean-Baptiste Barrière on myös säveltäjä.
– Kun lapset olivat pieniä, tein töitä, kun he olivat koulussa, kahden nyt jo aikuisen lapsen äiti kertoo.
Lapset ovat muistelleet myöhemmin, että aina kun heillä oli koulusta lomaa, perhe lähti maalle ja Saariaho pääsi säveltämään kaikki päivät rauhassa. Illat perhe vietti yhteistä aikaa, mutta säveltäjä myöntää nyt, että lapsista saattoi olla tylsää, että äiti vietti heidän lomansa työhuoneessaan.
Saariaho ei kuitenkaan tunne musiikkia työksi.
– Minulla on vieläkin tarve löytää enemmän ja tuntea musiikki paremmin. En ole uskonnollinen, mutta jos uskonto olisi olemassa, se olisi musiikki, Saariaho pohtii.
Kun hän oli lapsi, hän kuuli musiikkia päässään nukkumaan mennessä ja pyysi äitiään sammuttamaan tyynystä tulevan musiikin. Musiikki soi Saariahon päässä vieläkin.
– Nykyään musiikkia kuuluu joka paikassa ja se häiritsee. Minun on vaikea keskittyä omaan musiikkiini, jos hittibiisi kuuluu hississä ja jää soimaan päähän, säveltäjä harmittelee.

Teksti: Elina Kirssi
Kuva: Maarit Kytöharju