Ystäväni tuskaili Ystävän päivän alla ajattoman ongelman kanssa. Ottaako yhteyttä poikaan, josta on kiinnostunut, vai odottaako, että mies tekee ensialoitteen?

Voi kun tietäisin mitä hän ajattelee! ystäväni voihki. Miksi täytyy arvailla ja pelata näitä ihmeellisiä pariutumispelejä? Miksi pitää olla vaikeasti saavutettava ollakseen haluttava?

Ystäväni lohdutukseksi voin todeta, ettei homma ole ainakaan ajansaatossa vaikeutunut, samaa peliä pelattiin myös menneinä vuosikymmeninä.

Tämän lehden sisäsivuilla löytyvässä ystävänpäiväjutussa Kalevi Hopia kertoo tienneensä, että Eva, aviopuoliso nyt 54 vuoden ajalta, oli saatava vaimoksi, ”kun ei se näyttänyt minusta niin välittävän”. Evan mieleen Kalevi taas oli jäänyt poikana, joka tanssitti koko illan, mutta ei pyytänyt päästä saatille.

Saavuttamaton kiehtoo, arvoitukset pitävät mielenkiinnon yllä, salaperäisyys on romantiikan rakennusmateriaali. Pieni ponnistelu tekee perille pääsystä makeamman.
Toisen ystäväni kanssa pohdimme hieman samantapaisia kysymyksiä turistiromantiikan kannalta. Joskus nimittäin tuntuu, että maailman kiivas verkostoituminen tekee eksotiikasta häviävän luonnonvaran.

Monet vanhemman polven kanadansuomalaiset ovat saapuneet uudelle mantereelle viikkojen laivamatkan jälkeen. Etukäteen osattiin ehkä muutama sana englantia, kuva määränpäästä oli hatara. Itse olin jo ennen tuloani hankkinut asunnon nettipalstalta, jutellut videopuhelun uusien kämppäkavereiden kanssa ja katsonut uutta kotikatua Googlen street view -palvelusta. Saatoin suunnitella Toronton työmatkani minuutilleen Helsingistä käsin ja tarkistaa yleisösuositukset parhaista lähikuppiloista. Kun kokemuksia voi ennakoida etäältä, jääkö enää tilaa arvoituksille ja yllätyksille?

Suuri osa maailmasta on lakannut olemasta vaikeasti saavutettava. Vaikkemme kävisi jokaisessa pallon kolkassa, tieto ja kuvat niistä ovat nähtävillä kaiken aikaa.

Välillä tuntuu, että tiedon saavutettavuus ei nosta intoamme uusia paikkoja kohtaan tai lisää eksoottisten kohteiden tenhoa, vaan puuduttaa, tekee ennalta kyllästyneeksi. Valkeahietainen palmuranta on kulunut postikorttiklisee, vaikkei olisi jalallansa astunut sille. Da Vincin Mona Lisa, jonka hymyn pitäisi olla mystiikan malliesimerkki, on monelle kokemuksena pettymys, koska olemme nähneet sen jo etukäteen ja ehtineet luoda ennakkokäsityksen siitä, miltä sen pitäisi näyttää.

Oma sukupolveni tuntuukin välillä haikailevan yksinkertaisempien aikojen pariin. Nuorten aikuisten muoti-ilmiöt ovat yrityksiä kiinnittää kokemus jälleen kotiseutuun ja läsnäoloon, sitoutua tosissaan ympäröivään yhteisöön. Romantisoidaan sellaisia edellisille sukupolville itsestään selviä asioita kuin kotiruoka, talkoohenki ja pienviljely. Eksotiikkaa eivät edusta suurkaupungin vilinä tai teknologian huippusaavutukset vaan luonnonmukaisuus, käsin tekeminen, hidas elämä ja hiljaisuus.

Takaisin alun romanssiongelmiin: vaikka ystäväni kannalta pojan mielenliikkeiden arvailu oli piinaavaa, on sielunkumppanin etsimisessä nykyajan nettiyhteisöistä ja treffipalveluista huolimatta vielä jotain ihanan luomua.

Toisen ihmisen sielunmaisemaa tai ajatusmaastoa ei voi käydä tutkimassa etukäteen 360 astetta kattavalla online-videopalvelulla. Ei ole reittiopasta, joka kertoisi millä kulkuvälineillä pääsisi pikaisimmin perille mielitietyn mielen perukoille. Tutustuminen on yhä tehtävä pikkuhiljaa, saman arvailun ja vihjeiden varassa kuin ennenkin:

Onkohan hän kiinnostunut, kun katsoo noin? Teenköhän itsestäni typeryksen, jos teen aloitteen? Haluaako hän erotikkaa vai eroon minusta?

Neitsytmatkalla halki ensitutustumisen laakson kompastuu helposti. Eikä kulku siitä eteenpäinkään välttämättä kulje ongelmitta: vielä vuosikymmenien jälkeenkin eteen tulee esteitä ja yllätyksiä, jyrkkiä mäkiä tai upottavia soita. Juuri kun luulee olevansa kotonaan, toinen menee ja muuttuu, pistää maiseman uusiksi. Mutta ponnistelu kertoo että välitämme, haasteet pitävät mielenkiintoa yllä.

Emme saa toistemme salaisuuksia selville salamannopeasti, ja juuri siksi ne tuntuvat selvittämisen arvoisilta.

Ei matkustaminenkaan lopulta ole menettänyt viehätystään. Onhan eri asia nähdä rantahiekka postikortista kuin tuntea se varpaidensa välissä. Ja vaikka tarkastin Toronton taloni tai työpaikkani googlesta, en osannut kuvitella pesukarhujen yöllistä ääntelyä ikkunan takana tai toimistotalon aulan omituista hammaslääkärinhajua. Haasteitakin uudessa kaupungissa riittää ennakkovalmistautumisesta huolimatta.

Ja ihmiset, hehän lopulta ovat matkojenkin kiinnostavin maasto. Niin kauan kun jaksamme ihmetellä toistemme mielenliikkeitä, ja tavoitella toistemme tunteita, romantiikka on elossa – matkalla tai kotona.

Teksti: Mari Suonto