Minä en halaa ihmisiä. En naapureita, en hyvänpäiväntuttuja enkä varsinkaan ventovieraita. Joskus, jos lapsuudentovereillani on murheita, saatan taputtaa heitä varovasti selkään, mutta muutoin pysyn kaikista kunnioittavan matkan päässä.

Kylmäkiskoisilta vaikuttavat tapani eivät suinkaan johdu siitä, että vihaisin ihmisiä, päinvastoin. Päähäni on vain iskostettu sitkeä uskomus siitä, että jokaisella on omat – yleensä vähintään pari metriä suuntaansa ulottuvat – henkilökohtaiset rajansa, joiden yli toisen ei ole lupa astua. Hymyt ja halit on varattu vain perheenjäsenille ja rutistukset kaikista läheisimmille ystäville.

Vanha ajatusmaailmani keikahti kuitenkin elokuun lopussa kerralla kumoon, kun saavuin keskellä yötä Thunder Bayn lentokentälle, ja tapasin siellä nykyisen vuokraemäntäni. Minua noutamaan tullut nainen ei näet tyytynyt kylmäkiskoiseen kättelyyn, vaan syleili minua heti lämpimästi.

Olin järkyttynyt. Mutta vielä järkyttyneempi olin siitä, että rutistus tuntui oikeastaan hyvältä, enkä halunnut juosta kirkuen karkuun.
Viimeisen parin päivän aikana olen oppinut huomaamaan, että vuokraemäntäni ei ole mikään poikkeustapaus, vaan kanadalaiset ovat kaikkinensa paljon avoimempia ja välittömämpiä ihmisiä kuin pohjoismaalaiset sukulaisensa. Samalla olen myös tajunnut, miten syvälle oma pessimismini on juurtunut.

Esimerkistä käyköön ensimmäinen käyntini läheisessä Safeway-kaupassa. Olin jonottanut omaa vuoroani hetkisen ajan ja aloin juuri latoa ostoksiani liukuhihnalle, kun myyjä kysyi äkkiarvaamatta: ”How are you?”

Sydämeni jysähti. Miten niin, mitä kuuluu? Miksi kassaneiti sitä haluaisi tietää? Oliko naamassani ketsuppia? Vai oliko minussa muuten vain jokin vika?

Mumisin voivani oikein hyvin ja nappasin ostoskassini kainaloon. Vasta ulko-oville kiiruhtaessani tajusin, että myyjä ei yrittänytkään olla ilkeä, vaan kysyi saman tuttavallisen kysymyksen kaikilta asiakkailta.

Toinen paikka, jossa olen saanut hämmästellä kanadalaisten ystävällisyyttä on Thunder Bayn katuverkosto: Ihmiset ovat kohteliaita jopa silloin, kun he hyppäävät autojensa rattiin ja kurvailevat kaupungille. He antavat jalankulkijoille tietä ja peruuttavat risteyksissä pari metriä taaksepäin, jos kävelijä ei pääsisi muuten ylittämään katua. Se tuntuu utopistiselta.

Vaikka olen asunut Kanadassa vasta reilun viikon ajan, murehdin jo nyt sitä, miten osaan enää sopeutua happamien tuppisuiden kansoittamaan Suomeen.

Ehkäpä minun täytyneekin kurtistella tästä lähtien joka ilta peilin edessä kulmiani ja katsoa Studio Julmahuvin sketsi itsesäälissä rypevästä suomalaismiehestä, joka juoksee lopulta avantoon. Silloin pysyisin sopivan pessimistisenä, eikä maaliskuussa koittava kotiinpaluu tuntuisi sukellukselta kylmään veteen.

Tai ehkäpä vieläkin viisaampaa olisi ryhtyä käännyttämään suomalaisia hengeltään kanadalaisiksi. Positiivinen mieli ja hali päivässä eivät tekisi kenellekään pahaa.
Englanniksi tekstitetty Studio Julmahuvin traileri kuvitteellisesta Roudasta rospuuttoon -elokuvasta löytyy osoitteesta www.youtube.com/watch?v=nUyFg9xoPKk.

Viivi Pietiläinen