Veijo Holopainen ei tuntenut äitiään palatessaan Ruotsista Suomeen. Nyt hän musisoi kahdessa kokoonpanossa ja veistää taideteoksia tuttaviensa iloksi.

Auto kaartaa pitkin tietä,jonka varrella näkyy suomalaisia nimiä.Järven kirkas vesi kylpee auringossa ja kuuset kohoavat rannoilla. Maiseman perusteella voisi kuvitella olevansa Suomessa,mutta talot paljastavat kotimaansa. Ne on rakennettu erinäköisiksi kuin Pohjolassa. Veijo Holopainen,78, kurvaa kesäasuntonsa pihaan. Kukat ovat vielä täydessä kukinnossa,vaikka elokuu lähenee loppuaan. Kesäpaikan tunnistaa suomalaiseksi: sen rannassa komeilee sauna. Vuonna 1960 Suomesta Kanadaan muuttanut Holopainen on veistänyt saunan ovenkahvoihin pikkuiset ukon kasvot. Tontille rakentamassaan verstaassa Holopainen veistää esimerkiksi nimikylttejä, puuukkoja ja kävelykeppejä.

Holopainen tuli Kanadaan 22-vuotiaana. Hänen tuttunsa kysäisi, lähtisikö hän. Ja kyllähän hän lähti. Veijo Holopainen kertoo, että taustalla oli paremman elintason etsintä, ja ehkä hieman myös sodanjälkeinen pelko siitä, että Neuvostoliitto hyökkäisi uudelleen.
”En minä missään kehumismielessä halua sanoa, mutta hyvä elämä meillä täällä on ollut.”

Sotalapsena Ruotsissa

Veijo Holopainen oli pieni lapsi,kun talvisota syttyi. Hänet lähetettiin Ruotsiin sotalapseksi rinnassaan lappu, jossa luki hänen nimensä ja osoitteensa. Ensin hänet ja muut lapset vietiin karanteeniin, jonka Holopainen arvioi sijainneen Uumajan paikkeilla Pohjois-Ruotsissa. Suuressa salissa oli kerrossänkyjä toisensa perään, ja Holopainen nukkui yläpedissä.
”Minä läksin aina juoksemaan sieltä ja hoitajat olivat perässä.”
Holopainen muistaa kuinka uusi perhe tuli hakemaan häntä
hevosella. Perillä joku nuori poika tuli heti haastamaan uutta tulokasta tappeluun.
”Lumi pöllysi siinä.”

Viimeisenä vuonna, jonka Holopainen Ruotsissa vietti,hän tapasi toisen siskonsa.
Toinenkaan ei ollut kaukana,noin 25 kilometrin päässä, mutta samaan perheeseen heitä ei oltu laitettu.
Kolmevuotiaana Ruotsiin tullut Veijo ehti kiintyä uuteen perheeseensä, eikä hän Suomeen palatessaan enää tuntenut omaa äitiään. Kotimaassa naapurissa asui ruotsinkielinen rouva, joka oli kirjoittanut Veijon äidin sanelusta kirjeet ruotsiksi, sillä Holopainen ei enää osannut suomea. Rouva oli myös opettanut äidin sanomaan ”mamma här”, ”äiti tässä”. Mutta kun palatessaan miltei kahdeksanvuotias poika kuuli äidiltään nämä sanat, hän juoksi karkuun.
”Hän oli minulle outo ihminen.”

Holopainen kertoo, että paluu Suomeen tuntui pahalta.
”Siellä Ruotsissa olivat minun isäni ja äitini.”

Koti-Suomessa perhe eli tiukilla.Kaikki oli sodan jälkeen kortilla, ja mustat markkinat kukoistivat. Veijon äiti joutui kasvattamaan neljä lasta yksin, sillä isä oli alkoholisti ja vanhemmille tuli ero. Jotenkin perhe sinnitteli.

Hyvä käsiala
Kansakouluaikana Veijo tutustuiEevaan luistelukentällä.
”Eeva oli kova luistelija.Kysyin’ruppeeko tytöt pelisille?’Ja se rupes pelisille ja peli on jatkunut, 60-vuotta tullee ensi vuonna.”
Vartuttuaan Veijo Holopainen kävi ammattikoulun ja valmistui huonekalupuusepäksi. Hän pääsi töihin rautakauppaan. Siellä huomattiin, että hänen käsialansa oli hyvä, ja niinpä Holopainen pyydettiin varastokirjuriksi.
Pohjois-Savon Rautakauppa oli tukkuliike, josta lähetettiin tavaraa ympäri Itä- ja Keski-Suomea. Holopaisen tehtävänä oli kirjoittaa kaikki rahtikirjat.
Tie vei sitten kaupan puolelle, ja pian Holopainen päätti pyytää palkankorotusta. Sitä ei myönnetty, ja ärsyyntyneenä mies päätti lähteä kysymään töitä Postista. Vastaus oli kielteinen.
”Parin päivän perästä minä näin, että Postin esimies oli juttelemassa meidän osastopäällikkömme kanssa.”

Holopainen kutsuttiin paikalle,ja osastopäällikkö kysyi,onko hän käynyt Postilta
kysymässä töitä. Holopainen vastasi myöntävästi. Osastopäällikkö kysyi syytä, ja Holopainen kertoi, ettei ollut saanut haluamaansa palkankorotusta.Postinhoitaja kysyi, onko Holopainen valmis lähtemään Postille töihin ja Holopainen kertoi olevansa. Osastopäällikkö ei niin vain halunnut päästää miestä lähtemään.
”Sinä saat palkankorotuksen heti, kun vaan jäät tänne”

Holopainen kertoo päällikön sanoneen.Veijo Holopainen sanoi jo luvanneensa Postin esimiehelle, että hän menee sinne töihin. Tämä lupasi neuvotella myös
Holopaisen kahden viikon irtisanomisajasta,ja jo seuraavana päivänä hän oli Postissa töissä.
Jonkin ajan kuluttua Holopainen sai vakituisen pestin. Kanadaan lähteminen aiheuttikin kummastusta,Veijo kun oli päässyt valtion varmaan leipään kiinni. Hänen esimiehensä oli saanut jo aiemmin vihiä lähtöaikeista,sillä Veijo oli saanut suurlähetystöstä kirjeitä. Esimies antoi lupauksen.
”Hän sanoi, että jos siellä ei hyvin mene, niin saat tulla takaisin.”
Ainoa ehto työpaikkalupaukselle oli, että Veijon pitäisi tullessaan olla alle 50-vuotias.

Bay Streetin portaat

Veijo muutti Kanadaan toukokuussa, ja Eeva seurasi syyskuussa
perässä. Kanadassa he saivat kolme lasta, mutta nuorin heistä menehtyi. Hän syntyi kuuden kuukauden ikäisenä ja painoi vain paunan ja 10 unssia. Ensimmäinen lapsista saattoi saada vauhtia syntymäänsä Thunder Bayn Bay Streetin portaista. Holopaiset olivat käymässä kaupungissa, ja reissussa oli mukana heidän
tuttunsa. Eeva oli viimeisimmillään raskaana. Kolmikko saapui pitkien portaiden luokse.
”Tämä poika oli meitä 5–8-vuotta nuorempi. Hän sanoi:’Sinä et pysty juoksemaan Eeva tuota’. ’No siinä minä pystyn,missä sinäkin’ ja Eeva juoksi portaita perässä. ”

Holopaiset menivät yöksitutuilleen Mokomoniin, kauas kaupungin keskustasta. Aamulla lapsivedet tulivat. Pariskunta lähti ajamaan takaisin Thunder Bayhin, ja iltapäivällä syntyi perheen esikoistytär.

Metsätöistä veistäjäksi

Kanadaan tultuaan Holopainen pääsi metsätöihin. Muut Thunder Bayn alueen metsäyhtiöt tarjosivat töitä vain kesäksi ja talveksi, mutta Holopainen pääsi
onnekseen töihin Nakinaan yritykseen, jolle sai työskennellä vuoden ympäri.
”Se oli hyvä paikka olla.
Kottoo käsin käytiin työssä”,Holopainen kertoo.
Hänen ei tarvinnut asua pitkiä aikoja metsäkämpässä, joten hän saattoi viettää iltaisin aikaa perheensä kanssa.

1995 Veijo jäi eläkkeelle, ja seuraavan vuoden elokuussa Holopaiset muuttivat silloisesta kodistaan Long Lakelta Thunder Bayhin. Eeva ja Veijo liittyivät Ystävyyskerhon jäseniksi 90-luvun lopulla. Veijo pyydettiin kerhon näytelmäkerhoon, ja pian hän liittyi Asevelikerhoonkin. Musikaalinen Veijo päätyi lisäksi johtamaan Ystävyyskerhon laulajia, laulamaan mieskuorossa ja soittamaan orkesterissa nimeltä International Band. Vaikka jotkin kerhoista ja
kokoonpanoista ovat lopettaneet tai vaihtuneet, on Holopainen jatkanut musisointia toisissa yhtyeissä. Hän taitaa esimerkiksi kitaran, jalkabasson, sähköpianon, rumpujen ja banjon soiton.
”Milloinkaan en ole mittään musiikkiopetusta ottanut. Minä olen itseoppinut, ja huonosti olen oppinutkin. Mutta minkä laulun minä ossaan laulaa, sen minä melekein ossaan soittaakki.”

Hankinnoista sovitaan yhdessä

90-luvun puolivälin paikkeilla Holopainen innostui kuvanveistosta, ja on käynyt erilaisilla veistokursseilla saamassa lisäoppia. Harrastusta varten on täytynyt käyttää rahaa materiaaleihin ja työkaluihin. Holopainen kertoo, että jo Suomessa ollessaan hän ja Eeva ovat keskustelleet ennen suuria hankintoja, mitä kumpikin
tuumaa asiasta. Tapa on pysynyt läpi elämän.
Holopaisella on monta puutyötä tekeillä yhtä aikaa. Yleensä puuveistokset viimeistellään mehiläisvahalla.
”Ne sannoo, että puuveistoksia ei saisi maalata. Minä oon toesta mieltä.”

Hän kertoo kahdesta puisesta nyrkkeilijäpatsaastaan, joista toinen on vahattu ja toinen maalattu. Maalatun ukon piirteet tulevat Holopaisen mukaan paremmin esiin kuin vahatun.
”Sillä on valkeat housut, ruskeat kengät, vähän verta näissä valkeissa housuissa, ja silmät mustana, koska se on nyrkkeilijä, joten se paljon paremmin tulee esille.”