Suomea on tavattu pitää kulttuuriltaan erittäin yhteinäisenä maana. Vaikka tämä saattaisi Suomeen eksyvän turistin silmään vaikuttaa todelta, niin asia ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen. Suomalaiset koostuvat eri heimoista, joita määrittävät eri tavat ja murteet.

Suomi ei ole perinteisestikään ollut täysin yksikielinen ja etnisesti yhtenäinen maa, jossa koko väestö on kuluttanut saman kirkkokunnan penkkejä. Suomen alueen alkuperäiskansa saamelaiset sekä romanit ovat olleet vähemmistöjä Suomessa, jo kauan ennen nykyisiä kansainvälisempiä aikoja.

Ruotsinkieli on ollut aina tärkeässä asemassa Suomessa. Se on ollut aiemmin hallintokieli ja nykyäänkin toinen virallinen kielin. Tänä päivänä äidikieleltään suomenkielisiä suomalaisista on 90,9 prosenttia, ruotsia puhuu 5,4 prosenttia ja muita kieliä 3,7 prosenttia, joista suurimmat kielet viro ja venäjä.

Eivätkä kaikki – vaikkakin suuri osa – suomalaisista ole perinteisesti olleet evankelisluterilaisiakaan. Ortodoksikirkosta on Suomessa ollut jopa luterilaisen kirkon tapaan erityislaki. Suomen muslimivähemmistön on muodostanut 1800-luvun lopulla maahanmuuton myötä syntynyt tataariyhteisö. Myös juutalaisia on asunut Suomessa jo ainakin 1800-luvulta lähtien.

Naapurimaiden kansalaisia on myös aina asunut Suomessa. Venäläiset, virolaiset ja ruotsalaiset ovat nykyäänkin suurimmat ulkomaiden kansalaisten ryhmät Suomessa.

Kansainvälistyminen alkoi kunnolla 90-luvulla

Vaikka Suomi on aina ollut monikulttuurinen ja maa on saanut vaikutteita aina muualta, on 1900-luvun loppupuolen globalisaatiokehitys tehnyt Suomestakin entistä kansainvälisemmän maan.

Suomi ei ole kulttuurien kirjossa lähelläkään Kanadaa ja maahan muuttaneiden osuus on EU:n pienimpiä. Moni kanadansuomalainen, joka ei ole vanhassa kotimaassaan vuosiin vieraillut, varmasti silti hämmästyy saapuessaan Helsinkiin.

Varsinkin 1990-luvulla vauhtiin päässyt kansainvälistyminen on muuttanut Suomea siihen malliin, että pääkaupungin katukuvan lisäksi myös suomalaisuuden käsite on muuttunut.

Eniten ihmisiä Suomeen tuli 90-luvulla juuri viimeiset henkäyksensä päästäneen Neuvostoliiton alueelta ja Somaliasta.

Suomesta löytyvä kieli- ja uskontopaletti on muuttunut huomattavasti kirjavammaksi. Muiden kuin Suomen virallisten kielisten määrä alkaa saavuttaa koossaan jo ruotsinkielisten määrää.

Keskustelua

Suomen kansainvälistyminen ei ole sujunut täysin ilman kasvukipuja. Kanadasta käsin suomalainen monikulttuurisuuskeskustelu saattaa vaikuttaa välillä naiivilta, mutta keskustelua tarvitaan Suomen kansainvälistyessä entisestään.

Parin viime viikon aikana keskustelu maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ympärillä on taas noussut erityisen voimakkaasti esiin suomessa. Kipinän keskustelulle antoi Umayya Abu-Hannan Helsingin Sanomissa joulukuun lopussa julkaistu kirjoitus: Lottovoitto jäi lunastamatta.

Kirjoituksessaan Abu-Hanna kertoi itsensä ja lapsensa Suomessa kokemasta rasismista, minkä takia hän päätti lopulta muuttaa lapsensa kanssa Amsterdamiin. Kirjoitus selkeästi herätti tunteita, koska siitä on alkanut laaja keskustelu, joka jatkuu edelleen. Vuoden toiseksi viimeisenä päivänä julkaistu kirjoitus ehti nousta kahdessa päivässä Helsingin Sanomien vuoden 2012 luetuimmaksi jutuksi.

Osa keskustelusta on ollut hieman loukkaantunutta puolustelua ja toisaalta keskustelua siitä osataanko Suomessa keskustella ja kestävätkö suomalaiset kritiikkiä. Tärkein lisä viime viikkojen keskustelulla on ollut maahanmuuttajien ja niinsanottujen uussuomalaisten nousu keskusteluun mukaan. Suomalaisen yhteiskunnan rasismista on keskusteltu paljon ilman, että rasismin kohteet olisivat itse kertoneet kokemuksistaan.

Suomi on nykyään kansainvälisempi mitä aiemmin ja tulevaisuus siintää entistä kansainvälisempänä ja monikulttuurisempana. Suomalaisuuden määrittelyssä tarvitaankin lisää kokemuksia, jotka heijastavat suomalaisuuden eri puolia.

Teksti: Henri Pakarinen Kuva: Osku Penttinen