THUNDER BAY. Olisi helppoa olla Kauko Vänskälle kateellinen: tehokas kanadansuomalainen on ehtinyt elämänsä aikana sekä kokeilla useita eri ammatteja että seilata ympäri maailmaa. Lisäksi hän on siinä sivussa tehnyt vielä kuljetusalan historiaakin.

Mutta ei Vänskän arki ole aina ollut yhtä juhlaa.

Kauko Vänskä varttui Särkisalmella lähellä Suomen itärajaa. Vaikka asuinpaikka oli kaunis, talon sijainnilla oli huonot puolensa – kun talvisota jyrähti käyntiin, perhe joutui lähtemään taisteluita karkuun ja hylkäämään kotinsa pitkäksi aikaa.

– Toisen kerran jouduimme pakosalle jatkosodan aikana, mies muistelee.
Muutenkin elämä oli ajoittain ankaraa.

Vänskän koulutaipale jäi alkuunsa ja kirjoista pänttäämisen sijasta nuorukainen joutui opettelemaan elämän aakkoset raatamalla otsa hiessä.

Palkallisten töiden teon Vänskä aloitti jo 13-vuotiaana huhkimalla halkometsässä. Rekan ohjaamoon hän hyppäsi 15-kesäisenä.

– Olin tuolloin Rautjärven ratapölkkykonttorin sahalla apulaisena ja opettelin ajamaan 46-vuoden keltanokka Fordilla. Vakituinen kuljettaja oli näet maanantaisin aina niin kovassa krapulassa, että minun piti auttaa miestä mäessä ja tarttua rattiin, Vänskä kertoo.

Maalta merelle

Vänskä ahersi ratapölkkyjen parissa 17-vuotiaaksi saakka. Sitten työt Särkisalmella loppuivat ja nuorukaisen piti keksiä uusia keinoja ansaita rahaa.

Ratkaisu löytyi laivaliikenteestä.

– Menin ensin Saimaan laivoille ja olin siellä noin vuoden ajan. Sen jälkeen pestauduin alukselle, jolla menimme Suomi-Englanti-Tanska-Ruotsi-Suomi-linjaa, Vänskä kertoo.

Ensimmäisellä matkalla Vänskä oli kansimiehenä ja hytisi ulkona lumisateessa. Seuraavilla kerroilla hän hikoili jo keittiössä laivakokkina.

Yleensä reissut kestivät muutamasta kuukaudesta puoleen vuoteen. Pisin matka vei tosin liki kymmenen kuukautta.

Parhaiten matkoista Vänskän mieleen ovat jääneet Afrikan kuumat yöt sekä visiitit Etelä-Amerikkaan.

– Vuorottelimme muiden kokkien kanssa, kuka pääsi milloinkin rantaan. Kun yksi mies palasi laivaan, toinen lähti matkaan.

– Itse kävin muun muassa Rio De Janeirossa katsomassa sokeritoppavuorta, Copacabanaa ja Kristus-patsasta, Vänskä kertoo.

Lisäksi hän muistaa ihastelleensa kaupungin 12-kaistaista katua.

– Se oli niin leveä, ettei siitä päässyt jalkamies yli ellei vain hypännyt raa’asti tielle.

Kohti tuntematonta

Oman elämänkumppaninsa Vänskä löysi reissatessaan armeijan laivalla Länsi-Suomeen.

– Pysähdyimme Uudessakaupungissa ja menimme palokunnan lavalle tansseihin. Tapasin tulevan vaimoni siellä ja menin hänen kanssaan parin vuoden päästä naimisiin, Vänskä kertoo.

Perheen kasvaessa Vänskä rantautui pysyvästi maihin ja palasi kumipyörien pariin.

Ensin hän ajoi Osuuskauppa Elannon autoja, sitten Liikennelaitoksen busseja. Vaimo puolestaan työskenteli talonmiehenä.

Vaikka pariskunta puursi palkkatöissä minkä ehti, ruokakunnan rahat eivät tahtoneet riittää elämiseen. Niinpä perhe alkoi harkita maiseman vaihtoa.

Ensin mielessä kävi muutto Australiaan. Sitten Vänskä tapasi tuttavansa sukulaisen, joka ylisti elämää Kanadassa.

– Hän luetteli meille Kanadan hintoja. Lopputulos oli se, että meren takana elintasomme nousisi 40 prosenttia siitä, mitä se oli Suomessa, Vänskä kertoo.

Ei siis ollut mikään yllätys, että eräänä talvisena päivänä pariskunta myi koko omaisuutensa ja lähti lastensa kanssa pitkälle muuttomatkalle.

Thunder Bayhyn perhe saapui tammikuussa 1967.

Alussa Vänskät asuivat tuttavaperheen yläkerrassa. Sitten he löysivät oman asunnon mukavalta seudulta.

Koska rakennus oli suuri ja tilaa oli runsaasti, perhe vuokrasi osan talosta muille asukkaille.

– Saimme siten lyhennettyä asuntolainaamme, Vänskä kertoo.

Myöhemmin, vuonna 1976, pariskunta osti isohkon tontin ja rakensi sille komean omakotitalon.

Rekkakuskien aatelia

Kanadassa Kauko Vänskä aloitti työuransa maalaamalla taloja. Sittemmin veri veti takaisin teille ja hän ryhtyi rekkakuskiksi.

– Lainasin tuttavaltani autoa ja menin kuorma-autoajokokeeseen. Se meni läpi, vaikka käytin henkilöautoa.

– Sitten pääsin töihin suomalaiselle miehelle ja aloin ajaa puita metsäkämpiltä, Vänskä kertoo.

Tukkien lisäksi Vänskä kuljetti muun muassa soraa ja kaivoksista louhittuja malmeja.

Samalla hän pääsi tekemään historiaa ja ohjaamaan yhtä Kanadan ensimmäisistä yhdistelmäperävaunuista.

– Yrityksen johtaja keksi laittaa eräänä päivänä kaksi traileria peräkkäin. Se oli tuolloin niin uusi idea, että tuplaperävaunu herätti ihmisissä kummastusta.

– Ensimmäisenä päivänä poliisit pysäyttivätkin minut pari kertaa ja kysyivät, mikä ihme tämä on. Minun piti sitten selittää ja näyttää paperini, ennen kuin pääsin jatkamaan matkaani, Vänskä kertoo.

– Oli se huvittavaa.

Vasara käteen

Vänskä ajoi kuorma-autoja useiden vuosien ajan. Lopulta raskas työ ja autojen huonot jousitukset vaativat veronsa ja Vänskän selkä kipeytyi niin pahasti, että hänen piti jättää rekkakuskin työt kokonaan.

– Olisin siinä vaiheessa pääsyt jo osa-aikaeläkkeelle, mutta vaihdoin mieluummin alaa ja aloin kirvesmieheksi, Vänskä kertoo.

– Tein sitten muun muassa paperitehtaita sekä rivitaloja County Parkiin ja muualle.

Parinkymmenen vuoden jälkeen Vänskä vaihtoi taas alaa.

Tällä kertaa uusi ammatti löytyi puuverstaan puolelta.

– Tein kalusteita muun muassa erääseen pelastuslaivaan, Vänskä kertoo.

– Se oli iso urakka, sillä aluksessa oli kolmekymmentä hyttiä ja kipparin huone, joihin piti tehdä petien lisäksi muun muassa kaapit ja hyllyt. Lisäksi huonekalut piti vielä päällystää tulenkestävällä materiaalilla.

Aikaa työhön kului puolitoista vuotta.

– Mutta se oli mukavaa, sillä sain tehdä asioita sarjassa. Kirjoituspöydän laatikoitakin tuli tehtyä kerralla parisataa.

Nykyään Vänskä on eläkkeellä ja nauttii olostaan.

– Minun ei tee enää mieli Suomeen tai minnekään muualle. Olen reissannut elämäni aikana niin paljon, että kotona on hyvä olla, Vänskä sanoo ja hymyilee.

Syntymäpäiviään hän aikoo silti juhlistaa lyhyellä ulkomaanmatkalla.

Teksti ja kuva: Viivi Pietiläinen