Joulussa on ihmeellinen taikansa. Vuoden pimeimpään aikaan sijoittuva juhla ja siihen liittyvät lämpimät muistot herkistävät mielen ja lähentävät ihmisiä iästä ja erilaisista juurista huolimatta.

Tämä kävi ilmi myös eräillä pikkujouluilla, joissa suklaaherkkujen ohella lahjapaketeista paljastui violetti, muovista räkää muistuttava lelulima.

”Silly Putty!” yksi aikuisista huudahti.

”Tuollainen minullakin oli, kun olin pieni. Se oli vain harmaa.”

”Muistatko, miten siitä saattoi valaa muoteissa pikkuesineitä? Tai käyttää painokoneena?” toinen jatkoi ja kaivoi esille sarjakuvalehden.

Sitten joukon ensimmäinen muovaili massasta ohuen levyn ja painoi sen lehden päälle. Kun hän irrotti luomuksensa paperista, Silly Puttyn pinnassa oli toisinto sarjakuvasta.

”Näin meillä tehtiin ennen kopiokoneiden tuloa”, nelikymppinen mies julisti ja ojensi lelun eteenpäin. Sitten hän alkoi turinoida muiden mukana lapsuudensa jouluista.

Samalla juhlijoilta jäi huomaamatta, kuinka liman uusi omistaja, 9-vuotias poika, pahkusi lahjaansa vasaralla ja yritti levittää sen itämaisen maton päälle.

Illan kuluessa kävi ilmi, että vaikka keskustelijat olivat varttuneet eri puolilla Kanadaa, heillä oli paljon yhteistä. He olivat esimerkiksi kerääntyneet lapsina television ääreen katsomaan Grinchiä ja lumiukko Frostyn seikkailuja.

Kodeissa ei ollut tuohon aikaan vielä erillisiä videonauhureita, eikä netistä voinut katsoa uusintoja. Niinpä pikkuväki masentui tyystin, jos joulupiirretyt sattuivat syystä tai toisesta menemään sivu suun. Silloin oli odotettava kokonainen vuosi, ennen kuin ohjelman saattoi nähdä uudelleen.

Kun tässä lehdessä esiintyvät serkukset, Eila Koski ja Norma Kauppi, olivat pieniä, televisio oli vielä lapsenkengissä. Lipeäkalat tehtiin itse ja lahjoiksi annettiin hedelmiä.

Vaikka maailma on muuttunut 1930-luvun jälkeen paljon, parivaljakon kuvaukset siirtolaisten jouluvalmisteluista muistuttavat kovasti oman perheeni perinteitä.

Meilläkin koti piti siivota putipuhtaaksi ja äiti leipoi hiki hatussa jouluherkkuja.

Aattoaamuna seurasimme isää lumisen maiseman halki metsään ja haimme täydellistä joulukuusta. Kun kohde sitten löytyi, kinastelimme isän kanssa siitä, mahtuuko nelimetrinen kasvi kolme metriä korkeaan huoneseen. Ryhmäpaineen alla isä jätti rungon lyhentämättä ja raahasi puun niine hyvineen saunaan sulamaan.

Kun isä oli muutamaa tuntia myöhemmin yrittänyt mahduttaa kuusen tupaan, havainnut sen liian korkeaksi, päästänyt pari kaunista sanaa ja lyhentänyt runkoa reilun metrin verran, saatoimme aloittaa koristelupuuhat. Kieputimme puun ympärille hopeanauhaa ja ripustimme värikkäitä palloja sen oksille. Kynttiläsarjan ja tähden laitto jäivät vanhempien harteille.

Myöhemmin, kun olimme jo syöneet jouluaterian, hytisseet hautausmaalla ja käyneet saunassa, yksi perheenjäsenistä katosi teille tiettymätömille ja sisään astui odotettu vieras, karvahattuun ja rusehtaviin vaatteisiin pukeutunut joulupukki.

Lahjoja tärkeämpää joulussa oli kuitenkin yhdessäolo. Se, että kiireen keskellä sai hengähtää hetkeksi ja viettää aikaa rakkaimpiensa parissa.

Tänä vuonna vietän ensimmäistä kertaa joulua ilman perhettäni. Koti-ikävä ei pääse silti yllättämään, sillä voin aina soittaa läheisilleni ja nähdä heidän kasvonsa Skypessä.

Suurimmalla osalla Kanadaan tulleista suomalaissiirtolaisista ei ollut turvanaan netin mukanaan tuomia yhteydenpitokeinoja. He joutuivat selviämään yksin – yhdessä.

Kanadansuomalaisten rohkeus ja heidän välillään vallitseva hyvä yhteishenki ovat uskomattomia. Ne kun voisi uuttaa ja levittää koko maailmaan, jouluna ei tarvittaisi muita lahjoja.

Iloista joulua!

Viivi Pietiläinen