Olipa kerran korkeakulttuuri ja rillumarei... No, ehkä on vielä turhan aikaista heittää mullat kyseisten käsitteiden päälle. Nykyäänkin kultuurin kentältä tietenkin löytyy vielä jako ”rahvaan populaarikulttuuriin” ja ”eliitin korkeakulttuuriin”.

Toisin sanoen kaupallisilta radiokanavilta mainosten välissä suollettavaa hattaranmakuista muovioksennusta on helppo syyttää ihmisiä passivoivaksi helpoksi nautinnoksi. On yhtä lailla helppo heittää syytös elitismistä nykytaide-esitystä kohtaan, jonka sisältöä on mahdotonta ymmärtää ilman seitsemän vuoden taidealan opintoja.

Kulttuurimaailma ei kuitenkaan ole enää niin yksinkertaisen kahtiajakautunut kuin esimerkiksi 1950-luvun suomalaisten kulttuurivääntöjen aikaan. Henkiset raja-aidat ovat monelta osin kaatuneet ja harmaa on saanut matkan varrella useita eri sävyjä.

Eikä kyseessä ole pelkästään korkeakulttuuriksi luettavien elementtien vieraileminen populaarikulttuurin puolella tai toisinpäin, kuten oopperalaulaja hevibändissä tai klassisista laulajista muodostettu keski-iän ylittäneille suunnattu poikabändi. Koko paletti on mennyt iloisesti sekaisin jo moneen kertaan.

Kun Amon Tobin esittää hyvin abstraktia musiikkiaan (jolla ei kuitenkaan ole kovinkaan paljoa tekemistä niin sanotun akateemisen musiikkiperinteen kanssa) Sydneyn oopperatalossa, tai kun Efterklang esiintyy samaisessa tilassa Sydneyn sinfoniaorkesterin kanssa, pitäisi jo manata esiin esteetikko ja Sibelius-kriitikko Theodor Adornon haamu selittämään, missä nyt oikein liikutaan korkeakulttuuri-populaarikulttuuriakselilla.

Vai voiko jo alkaa kyseenalaistaa koko korkeakulttuuri vastaan rillumarei –ajattelua, johon on sisäänkirjoitettu ajatus oikeasta ja väärästä mausta. Sanotaanhan jo vanhassa latteudessakin, että kauneus on katsojan silmässä.

Ihmiset tulevat varmasti aina samalla katsojan silmällä näkemään kauneuden, mutta myös arvioimaan muiden näkemää kauneutta. Maun määrittelyssä entinen yhtenäis-, tai pitäisikö sanoa kaksinaiskulttuuri, alkaa tosin olla jo aika 1900-luvun alkua.

Muusikko Keith Fullerton Whitman naurahti eräässä haastattelussa esittäneensä yhden viikonlopun aikana eri taiteilijanimillä periaatteessa samanlaista musiikkia, ensin hienossa kirkossa sofistikoituneille taideharrastajille ja seuraavana päivänä vallatussa talossa punkkareille.

1900-luvulla erilaiset modernistiset kulttuuriliikkeet ovat kapinoineet akateemiseksi ja teennäiseksi kokemansa korkeakulttuurin vanhoja konventioita vastaan. Toisaalla sotien jälkeiset nuoriso- ja vastakulttuurit ovat muokanneet ja pirstaloineet massakulttuuria kritiikin kirveellään useaan otteeseen.

Monien modernististen taideliikkeiden julistetut tavoitteet olivat omassa mahdottomuudessaan hyvin lennokkaita ja kunnianhimoisia. Täydellistä muutosta ei kulttuurielämään ole tietenkään tullut, mutta monet henkiset muurit ovat matkalla murtuneet.

Taideinstituutiot ovat vielä pystyssä ja massakulttuuri on yhtä viettelevää kuin aina ennenkin. Mutta toivon mukaan henkinen matka Rovaniemen markkinoilta Joutsenlammelle on tänä päivänä huomattavasti lyhyempi.

Henri Pakarinen