Telluksella tallustelevalla homo sapiensilla on aika ajoin tapana nostaa katseensa maan kamaralta ylös kohti taivaita. Horisontin päälle kaartuva taivaanranta tuikkivine tähtineen on aina ollut omiaan lähettämään tähyilijän mielikuvituksen lentoon.

Maan pinnalta katsottuna korkeuksia ovat asuttaneet milloin legendojen jumalolennot, milloin lentävillä lautasilla suhailevat humanoidit.

Kaukoputkien kehittyminen ja kosmoksen käsittämättömän suuren koon ymmärryksen laajentuminen on ollut omiaan lisäämään kiinnostusta ulkomaapalloisen elämän etsimistä kohtaan.

Maan ulkopuolisen elämän etsiminen ei kuulu pelkästään scifi-kirjalijoiden mielikuvitukseen. Asialle on olemassa oma astrobiologiaksi nimetty tieteenalansa ja esimerkiksi yksi Marsiin lähetettävien luotainten tehtävistä on etsiä jälkiä elämästä.

Kaiken todennäköisyyden mukaan äärettömästä (tai ainakin todella isosta) maailmankaikkeudesta luulisi elämää löytyvän ja tutkijoiden mukaan sitä - tai jälkiä siitä - saattaa löytyä juurikin naapuriplaneetaltamme Marsista.

Jos elämää maapallon ulkopuolelta löydetään, epäilen vahvasti sen olevan muille kuin tutkijoille pettymys. Marsin pimeältä puolelta nimittäin tuskin löytyy elokuvista tuttuja englantia puhuvia ihmisenkaltaisia suurisilmäisiä humanoideja.

Ihmisillä on tapana toivoa löytävänsä avaruudesta jotain itsensä kaltaista, ehkä teknologisesti pidemmälle kehittyneen sivilisaation, jonka kanssa taivaalle tähyilijät pystyisivät kommunikoimaan. Muita sivilisaatioita on etsitty mittaamalla avaruudesta radiosignaaleja älyllisten viestien löytämiseksi.

Frank Drake kehitti 1960-luvulla niin sanotun Draken kaavan, jolla voi arvioida maan ulkopuolisten sivilisaatioiden määrää Linnunradalla. Kaava on enemmänkin ajatusleikki, koska sen muuttujia, kuten elämän syntymisen todennäköisyyttä, ei tietenkään tunneta. Kuitenkin kaavan optimistisen sovelluksen mukaan Linnunrata kuhisisi älyllistä elämää. Silti avaruudesta ei ole saatu muita viestejä kuin kanadalaisen astronautin Chris Hadfieldin twitter-viestit.

Italialainen fyysikko Enrico Fermi esittikin aikoinaan kysymyksen: missä kaikki ovat? Fyysikon kehittämä Fermin paradoksi kuuluu seuraavasti: jos maailmankaikkeudessa on muuta älyllistä elämää kuin ihmiskunta, niin miksi tätä ei ole havaittu?

Yksi ongelma on tietenkin se, että onko meillä minkäänlaista mahdollisuutta kommunikoida maan ulkopuolisen elämän kanssa. Ihmisten viestintä edes saman planeetan muiden eliölajien kanssa jää pahasti puolitiehen. Jos emme osaa kunnolla kommunikoida edes muiden eläinten kanssa, jotka ovat kuitenkin samaa evoluutiopuuta olevia hiilipohjaisia eliömuotoja, niin millähän murteella jonkun tiedostavan kaasupallon kanssa pitäisi haastella?

Ekstraterrestiaalisen elämänmuodon etsintä taitaa kuitenkin kertoa loppupeleissä enemmän ihmisestä itsestään ja toiveesta, että äärettömyyttä tarpeeksi pitkään katsoessa katsoisi peiliin. Etsiessään erilaisia elämänmuotoja kaukaisuudesta ihminen saattaakin etsiä itseään ja oikeutusta olemassaololleen.

Ehkä tyhjyyteen tuijottaminen on ajatuksena liian pelottava. Ehkä taustalla on toive siitä, että äärettömyyteen tarpeeksi kauan huhuillessa saisi vastauksen suuremmalta voimalta tai kehittyneemmältä sivilisaatiolta, joka silittäisi päätä ja sanoisi: olet merkityksellinen.

Ihmislajin olisi hyvä löytää merkityksellisyytensä omasta itsestään ja löytää se olemisen mitan kertova peili samasta kohteesta avaruusmiesten sijaan. Yksi Fermin paradoksin loogisista johtopäätöksistä nimittäin on se, että radiosignaaleja ei ole havaittu koska teknologiset sivilisaatiot tuhoavat itsensä niin nopeasti. Tämä mielessä peiliin olisi syytä katsoa tarkkaan.

Henri Pakarinen