Rovasti Jukka Joensuu jää eläkkeelle Emmaus-kirkon pastorin tehtävästä. Työ on ollut haastavaa ja joskus uuvuttavaakin mutta erittäin palkitsevaa.

Rovasti Jukka Joensuu on tehnyt elämäntyönsä evankelisluterilaisen kirkon parissa – Suomessa, Sudburyssä ja kolme vuosikymmentä Vancouverissa, missä hän on toiminut Emmaus-kirkon pastorina. Joensuu jää eläkkeelle kesäkuun ensimmäinen päivä. Seuraajana jatkaa Pirkanmaalta saapuva Timo Saarinen.

”Olen saanut saarnata sydämeni pohjasta. Työ on ollut välillä uuvuttavaa mutta erittäin antoisaa. Seurakuntalaisilta saatu palaute on ollut arvokasta”, Joensuu miettii nyt.

Viime sunnuntain jumalanpalvelukseen (18.5.) yhdistyi juhla eläkkeelle siirtyvän pastorin kunniaksi. Kirkolla kuultiin juhlasaarna, kuorolaulua, puheita sekä pianon ja viulun soittoa. Seurakuntalaiset ja vieraat katselivat kankaalle heijastettuja valokuvia Joensuun työuran varrelta. Valokuvat veivät myös pastorin ajatukset menneisiin vuosiin ja jo unohduksiin painuneisiin tapahtumiin.

”Jotkut asiat olin kokonaan unohtanut.”

Koska Emmaus-kirkon tilat eivät ole suuret, kirkon pihaan oli pystytetty iso teltta juhla-ateriaa varten. Paikalla oli noin 170 ihmistä.

”Tilaisuus jätti erittäin hyvän olon. Olen kiitollinen seurakuntalaisille, että he ovat sietäneet minua ja olleet mukana pitämässä toimintaa yllä”, Joensuu sanailee.

Pohjanmaalta Brittiläiseen Kolumbiaan

Työ vei pohjanmaalaisen papin aluksi Lappiin, pieneen kylään nimeltä Ylitornio. Lapista reitti eteni vielä kauemmaksi, Kanadaan saakka.

”Minä ja vaimoni olimme lapseton pariskunta ja vapaita liikkumaan. Kun kuulimme avoimesta papin virasta Sudburyssa, ajattelimme, että lähdetään kokeilemaan. Tarkoitus oli olla Kanadassa neljä vuotta. Kun eteen osui uusi, haasteellinen tehtävä lännellä, päätimme jäädä” Joensuu kertoo.

Vuonna 1979 pariskunta pakkasi tavaransa ja suuntasi Vancouveriin, jossa Joensuun oli määrä perustaa suomenkielinen evankelis-luterilainen seurakunta.

”Tehtävä oli haastava mutta hyvin kiitollinen. Siihen ei liittynyt menneisyyden taakkaa. Sain itse miettiä parhaita toimintatapoja sen sijaan, että olisi pitänyt sopeutua vanhoihin kuvioihin. Toisaalta ei tarvinnut aloittaa tyhjästä. Alueella oli suomenkielisiä luterilaisia.”

Pakollinen vähimmäismäärä, 80 perhekuntaa, täyttyi. Joensuu oli onnistunut, eikä miestä laitettu vaihtoon.
Mutta mistä uusi ja varaton seurakunta saisi oman kirkon?

”Kirkkojen hinnat tuntuivat meidän kannalta aivan mahdottomilta. Ajattelin, että ei niillä eväillä sellaista saisi järjestymään”, Joensuu muistelee.

Onni oli kuitenkin myötä. Burnabysta löytyi englanninkielinen evankelis-luterilainen seurakunta, joka jäsenmäärä oli uhkaavasti harventunut.

”Heillä oli velaton pieni kirkkorakennus ja meillä oli ihmisiä. Päätimme liittyä yhteen. Parhaiten sitä kuvaa naimisiin meno. Kirkosta tuli yhteistä omaisuutta. Englanninkieliset seurakuntalaiset ovat olleet aivan yhtä arvokkaita jäseniä”, Joensuu kertoo.

”Olihan seurakunnan perustaminen suomalaiselle papille aivan outo asia. Sudburyn ajoista oli kuitenkin apua”, hän summaa.

80-luku oli haastavaa aikaa

Sunnuntaina Emmaus-kirkolla pidetyt puheet ja valokuvat palauttivat rovastin mieleen seurakunnan ensimmäisen vuosikymmenen, 80-luvun.

”Ihmiset asettivat papille erilaisia odotuksia, jotka joutuivat ennen pitkää ristiriitaan. Jotkut ajattelivat, että mikä se tämmöinen pappi on. He olivat muita konservatiivisempia ja lähtivät seurakunnasta. Vuosien varrella osa heistä on tullut takaisin”, Joensuu kertoo.

Joensuu pyrki tunnustelemaan, missä seurakuntalaisten enemmistö seisoo uskonsa ja arvojensa kanssa, ja sovittamaan seurakuntaelämän suuret linjat sen mukaan, oman uskonsa pohjalta.

”Tarkoitus oli pitää mukana eri laidoilla olevat ja kunnioittaa kaikkia.”

Vuonna 1989 Joensuu perheineen muutti vuodeksi Suomeen. Joensuu toimi pappina Vantaalla, Hakunilassa.

”Vasta Suomessa huomasin, miten tilanne oli uuvuttanut minua”, Joensuu sanoo.

Kun vuosi Suomessa oli täyttynyt, hän kysyi vaimolta ja kahdelta tyttäreltään, jäädäänkö.

”He eivät innostuneet ollenkaan mokomasta ajatuksesta”, Joensuu muistaa.

Perhe palasi Vancouveriin. 90-luvulla seurakuntaelämä oli rauhallisempaa, kun uskonnolliset linjat olivat selkiytyneet.

Englannin kieli ja Suomen kieli rinnakkain

Emmauksen-kirkossa on yhtä paljon Suomen kielisiä, Englannin kielisiä ja kaksikielisiä jumalanpalveluksia.

”Nuorempana vastustin kaksikielisiä jumalanpalveluksia, sekasikiöitä. Myöhemmin olen huomannut, että Powerpointin avulla kaksikielisyys sujuu ihan jouhevasti”, sanoo Joensuu.

Jumalanpalvelukset seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestystä. Joensuun mukaan Suomessa jumalanpalvelukset ovat kuitenkin jäykempiä.

”Monien suomalaisten pappien ongelma on, että pitäisi saada se rautakanki selästä pois."

Rovasti löytää hyviäkin puolia suomalaisesta seurakuntaelämästä.

”On ihanaa, että kirkko tavoittaa niin suuren osan kansaa ja on läsnä eri elämänvaiheissa. Kanadassa tavoitetaan aktiivit, mutta osalla ihmisistä ei ole mitään kosketusta seurakuntiin.”

Nyt saa rentoutua

Kesän alussa Joensuu vaimoineen suuntaa pariksi kuukaudeksi Suomeen. Aikomuksena ei ole kuitenkaan jäädä pysyvästi.

”Meidän kaksi tytärtämme asuu BC:ssä, ja saimme viime heinäkuussa ensimmäisen lapsenlapsen”, Joensuu perustelee.

Eläkkeellä hän aikoo levätä ja rentoutua.

”Kerään voimia. Mihin? Se selviää myöhemmin.”

80-luvun alussa suuntaa etsinyt Emmauksen seurakunta on saavuttanut kypsän iän.

”Alkuvaiheen ihmisiä on siirtynyt sinne, missä kirkkoa ei enää tarvita. Ollaan tilanteessa, jossa joudutaan miettimään tulevaisuutta. Siinä mielessä tilanne on hyvä, että kirkko ja seurakunta on velaton”, sanoo Joensuu.

Teksti: Johanna Tiainen

Haastattelu löytyy Kanadan Sanomien numerosta #22, 27.5.2014.