Karjalaissyntyisen mezzosopraano Tellervo Kähärän elämä on kuin draamaelokuvasta.

THUNDER BAY. Olin kolme kuukautta vanha, kun perheellemme tuli äkkilähtö Antreasta, Karjalasta evakkoon. Meillä oli kuitenkin onnea, sillä äitini, Esteri, oli Hämeestä kotoisin, ja pääsimme hänen vanhempiensa luo Hartolaan. Monet muut joutuivat vieraiden luo asumaan.

En muista junamatkasta mitään, mutta tiedän, että se kesti useita tunteja. Reitti kiersi näet Elisenvaaran kautta ja junan piti seistä pitkiä aikoja pommitusten takia. Lisäksi meidän piti jossain vaiheessa vaihtaa kulkupeliä.

Äitini oli tuolloin 24 ja isäni yli neljäkymmentä.

Isäni oli karjalainen. Hän oli leski ja hänellä oli kaksi lasta edellisestä avioliitosta. Kun minä synnyin, siskoni, Hilkka, oli jo seitsemäntoista ja veljeni, Jorma, kymmenen.

Isäni ei palvellut rintamalla, sillä hän kärsi korkeasta verenpaineesta. Hän teki silti ahkerasti töitä ja oli erittäin avulias. Sinäkin päivänä, kun hän kuoli, hän oli ollut töittensä jälkeen auttamassa muita.

Asuimme tuolloin Asikkalassa, josta isäni oli saanut paikan SOK:n osuuskauppiaana.

Isäni oli illallisen jälkeen pyöräillyt erään maanviljelijän luo ja saanut perillä aivoverenvuodon. Kun hänet tuotiin kotiin, hän oli vielä tajuissaan, muttei pystynyt enää liikkumaan. Sitten hän meni koomaan ja menehtyi. Mitään ei ollut tehtävissä, sillä kaikki lääkärit olivat rintamalla.

Myöhemmin minulle on kerrottu, miten etsin kadonnutta isääni. Olin kuulemma kiivennyt hetekan päälle ja yrittänyt tähyillä ikkunasta, missä tämä on. Putosin sängyn päältä ja iskin kulmani.

Minulla on vieläkin siitä arpi muistona.

Perhe-elämä uusiksi

Isän kuoltua äitini päätti muuttaa sukulaistensa lähettyville Sysmään. Sieltä löytyi pieni hirsimökki, johon äitini Esteri, hänen sisarensa Laina ja minä asetuimme taloksi.

Siskoni Hilkka oli jo lähtenyt kotoa, kouluttautunut kauppa-alalle ja mennyt sen jälkeen naimisiin. Jorman äiti vei puolestaan isäni kotipaikalle Pekkolaan. Se ei kuitenkaan ollut hänen mielestään sopiva paikka pojalle. Niinpä hän järjesti veljeni tämän äitivainajan sukulaisten luo Rautalammille.

Pappani oli toiminut alun perin poliisina Helsingissä. Työ oli kuitenkin käynyt niin pahasti hänen hermoilleen, että lääkäri oli määrännyt hänet maaseudulle. Sen seurauksena pappa alkoi tehdä maatöitä. Mummo puolestaan kouluttautui meijeriköksi.

Kun isovanhempieni vanhin poika meni naimisiin, mummo ja pappa päättivät jättää maatilansa tuoreelle avioparille. He ottivat kaksi lehmää mukaansa ja tulivat luoksemme Sysmään. Samalla papastani tuli elämäni päähenkilö, vähän niin kuin uusi isä.

Iltaisin pappa teki pärekoreja. Mummo puolestaan kehräsi ja äitini neuloi neulekoneella.

Äitini oli käynyt Neoviuksen kutomakurssin ja valmisti välihousujen, villatakkien ja korkeakauluksisten villapaitojen kappaleita. Laina-täti puolestaan ompeli kappaleet yhteen.

Taivaanranta tulessa

Sota-aikaan isovanhemmillani oli neljä poikaa rintamalla. Kun muut menivät nukkumaan, mummon huoneesta kuului herkeämättä ”klik, klik, klik”. Isoäiti siellä kutoi sukkia pojilleen.

Päivisin mummo karstasi ja kehräsi jatkuvasti. En tiedä, nukkuiko hän ollenkaan.

Sota vaikutti myös muuten elämäämme.

Päivisin en ollut uskaltaa mennä ulkohuoneeseen, sillä pelkäsin, että venäläiset hyökkäisivät taivaalta. Niinpä rukoilin joka kerta vessamatkalla: ”Rakas Jeesus, älä anna niiden pudottaa nyt pommia.”

Iltaisin pidimme ikkunoissa pimennysverhoja, jotta valo ei olisi näkynyt ulos.

Erään kerran aikuiset kuitenkin raottivat verhojen reunaa ja parahtivat: ”Voi kauheeta! Lahti palaa!” Koko taivas oli Lahden suunnalta oranssi.

Se näky on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

Karkkeja ja kauhea kampa

Pelko jatkui silloinkin, kun kävin jo alakoulua. Koulurakennuksemme sijaitsi noin kilometrin päässä kotoani, ja kävelin sinne yleensä naapurin tytön kanssa.

Meitä varotettiin kauheasti desanteista ja meille sanottiin, ettemme saisi koskea mihinkään matkan varrella, sillä esineissä saattaisi olla räjähteitä.

Kerran tiellä oli sitten vanha kampa. Tietysti me pelkäsimme sitä.

Kun kerroin tapauksesta kotona, minulle täsmennettiin, etteivät venäläiset rikkinäisiä tavaroita pudota. Esineiden täytyy olla jotain sellaista, minkä haluaa todella ottaa mukaansa.

Toinen sotamuistoni liittyy karkkeihin.

Ruotsista oli lähetetty pyöreitä suklaarakeita. Ne olivat vähän kuin Fazerin makeisia mutta väriltään vaaleanpunaisia ja keltaisia.

Opettaja halusi jakaa ne luokassaan oleville sotaorvoille. Monet lapsista olivat menettäneet isänsä samoihin aikoihin kuin minä. Minun isäni ei kuitenkaan ollut kaatunut rintamalla. Niinpä minut ohitettiin karkinjaossa.

Muuten opettaja oli oikein hyvä ja oikeudenmukainen ihminen.

Aakkoset haltuun

Lukemaan opin jo viisivuotiaana.

Pidin tuolloin sarjakuvista ja muistan, kuinka raahasin Helsingin Sanomia perässäni ja käskin aikuisia lukemaan minulle. He sanoivat: ”Lue itse.”

Kun nuorin enoni, Antero, tuli sitten rintamalta lomille, tein itselleni nuken sängystä pulpetin. Nostin sängyn pystyyn ja istuin itse jakkaralla. Sitten eno näytti minulle, miten tavataan.

Ja niin minä aloin lukea.

Kirjoista tuli minulle eräänlainen henkireikä. Kun kaupoista sai myöhemmin jo Fazerin sinistä, luin opuksia suklaalevy kädessä. En kuitenkaan ahminut suklaata. Se oli varmaankin yksi nuolaisu per sivu.

Alussa luin lastenkirjoja. Niitä sain lähinnä Martti-enolta.

Minulla on edelleenkin kaksi hänen antamaansa kirjaa. Niistä toisessa lukee ”Martti-enolta Sinikalle”. Koko nimeni oli näet Sinikka Tellervo Pekkonen.

Vaihdoin kutsumanimeni Tellervoksi, kun muutin kymmenvuotiaana uuteen kouluun. Edellisen paikan pojat olivat näet vääntäneet nimeni Penikka Sikkoseksi, enkä halunnut nimittelyn jatkuvan.

Ylirasitus vei Ruotsiin

Kiusaa ja takaiskuja lukuun ottamatta lapsuuteni oli hyvä. Asuimme maalla ja minulla oli ympärilläni ihania aikuisia.

Sitten mummoni kuoli ja perheemme hajosi. Pappa lähti poikansa luo entiseen kotitaloonsa. Laina-täti pääsi puolestaan kodinhoitajakurssille Lahteen.

Äidilläni oli valtava kutsu Jumalan valtakunnan työhön. Hänellä oli ollut 18-vuotiaana paha keuhkopussintulehdus. Silloin hän oli luvannut Jumalalle: ”Jos Sinä parannat minut, niin minä lähden evankelistaksi.”

Ja niin hän teki.

Hengellisen työn kautta äiti tapasi isänikin. Isä oli järjestänyt Hartolan Vehkalahden osuuskaupalle tupakokouksen, jossa äitini ja hänen ystävänsä Aune kävivät puhumassa.

Isän menehdyttyä äiti palasi kutsumuksensa pariin. Hän kiersi Sysmän talot läpi ja toimi seurakunnan vakituisena työntekijänä.

Äidillä oli valtavasti vastuuta. Sysmän telttajuhlilla hän muun muassa johti kuoroa ja majoitti puhujat meille. Lisäksi hän toimi teltalla yövartijana. Samaan aikaan minulla oli vesirokko ja kärsin kovasta kuumeesta.

Näin jälkikäteen ajateltuna äidille tuli työn lomassa selvästi burnout.

Äiti kirjoitti tuttavapariskunnalleen, joka kutsui meidät luoksensa Ruotsiin. Niinpä matkasimme vuonna 1952 lahden toiselle puolelle.

Tyttärestä tulkiksi

Tukholman rautatieasemalla koitti eräs siihenastisen elämäni jännittävimmistä hetkistä. Olin tuolloin 12-vuotias ja käynyt pari vuotta yhteiskoulua.

”No niin”, äitini sanoi. ”Sinä olet opiskellut ruotsia. Mene ja kysy, mihin aikaan ja miltä raiteelta juna Storforsiin lähtee.”

Äiti ei osannut mitään muuta kieltä kuin suomea. Niinpä minä purin hammasta ja kävin kysymässä virkailijoilta: ”När tåget till Storfors går?” [Milloin juna Storforsiin lähtee?]

Virkailijat vastasivat jotain, mistä en saanut mitään tolkkua. Sitten he onneksi kirjoittivat tiedot paperille ja pääsimme matkaan.

Storforsissa jouduin kansakoulun seitsemännelle luokalle. Se oli minulle kauhea kolaus, sillä Suomessa olin päässyt jo yhteiskoulun kolmannelle luokalle.

Pari kuukautta myöhemmin muutimme kuitenkin jo Jönköpingiin, jossa pääsin keskikouluun.

Kompastuskivenä englanti

Keskikoulu oli upea paikka. Siellä oli uima-altaat ja kaksi ihanaa tyttöä, jotka ottivat minut siipiensä suojaan.

Nautin olostani, kunnes noin kuukauden päästä sain yllättäen kutsun koulun toimistoon. Siellä minulle sanottiin, etten voisi jatkaa koulussa. En näet osannut yhtään englantia – Suomessahan ei opetettu englantia kuin vasta ylemmillä luokilla.

Ai että se oli hirveä isku!

En kertonut puhuttelusta kotona, vaan menin kauppaan ja ostin keskikoulun hatun.

Ruotsissa kouluilla oli näet omat koululakit. Ne muistuttivat suomalaisia ylioppilaslakkeja, mutta olivat tummansinisiä.

Kävelin sitten lakki päässä kaupungilla.

Myöhemmin minä onneton menin paljastamaan salaisuuteni vuokraemäntämme tytölle. Tämä kertoi asiasta äidilleen ja tämä puolestaan minun äidilleni.

”Jaha”, äitini totesi. ”Nyt lähdetään Suomeen.”

Suuntana Kanada

Kun palasimme Suomeen, elettiin jo vuoden 1953 helmikuuta. Minulta oli jäänyt keskikoulusta koko syyslukukausi väliin. Opettajani olivat kuitenkin niin mukavia, että he lupasivat päästää minut seuraavalle luokalle, jos suorittaisin kesällä kolme ainetta.

Matikat menivät lävitse, mutta kaikki tökkäsi saksaan. Sen seurauksena jouduin takaisin kolmannelle luokalle. Se ei tosin haitannut, sillä marraskuussa olimme jo Kanadassa.

Jatkuu seuraavassa numerossa...

Teksti ja kuva: Viivi Pietiläinen