Ruotsista kotiin palannut Tellervo Kähärä ehti hengähtää vain hetken ennen kuin hänen tiensä jo vei Kanadaan.

THUNDER BAY. Matka Kanadaan kesti kaikkinensa viikon verran.
Menimme ensin Tukholmaan, josta jatkoimme junalla Ruotsin halki Göteborgiin. Siellä nousimme Swedish American Linesin Gripsholm-laivaan.

Se oli mahtavaa.

Laiva oli kuin suuri uiva hotelli ja siellä oli kaikenlaista hauskaa. Lisäksi pysähdyimme Saksassa ottamaan lisää matkustajia kyytiin. Niinpä pääsin hyödyntämään saksantaitojani ja leikkimään uusien tyttöjen kanssa. Sitten saavuimme Halifaxiin.

Äidillä oli Montrealissa tuttu, jota hän oli pyytänyt tulemaan meitä vastaan. Tuttu oli kuitenkin kirjoittanut, ettei se onnistuisi, sillä hän olisi silloin töissä.

Äiti otti vastauksen ensin pahalla. Kartalla matka Montrealista Halifaxiin näytti näet erittäin lyhyeltä. Myöhemmin kävi kuitenkin ilmi, että junalla taival kestäisi peräti vuorokauden.

Karujen maisemien halki

Olimme Montrealissa lopulta vain kaksi viikkoa. Emme halunneet jäädä yhtään pitemmäksi ajaksi kaupunkiin, sillä pienen Sysmän rinnalla Montreal oli liian iso paikka elää.

Lyhyen vierailumme aikana äiti kirjoitti sekä Sault Ste. Marieen että Port Arthuriin [nykyinen Thunder Bay]. Ensimmäisestä paikasta tuli viesti, jonka mukaan Sault Ste. Mariesta olisi mahdotonta löytää töitä. Port Arthurista tuli positiivisempi vastaus: ”Tervetuloa, jos ette vaikeuksia pelkää.”

”No niitähän on joka paikassa”, äiti tuumi. ”Mennään sinne.”

Hyppäsimme siis junaan.

Matka kesti useamman vuorokauden. Sen aikana katselimme ohi kiitäviä maisemia.

Sudburyn kohdalla onnittelimme itseämme siitä, ettemme olleet aikeissa jäädä vielä kyydistä. Paikka näytti näet hirveältä. Kaivokset olivat polttaneet koko lähiympäristön ja kaikkialla näkyi vain mustia, paljaita kallioita.

Paratiisissa olikin lunta

Ennen lähtöämme Kanadaan äiti oli ollut kirjeenvaihdossa jonkun Vancouverissa asuvan ihmisen kanssa. Häneltä tämä oli sitten kysellyt, minkälaista Pohjois-Amerikassa on.

”No, kukkaset kukkivat koko ajan ja kasvatamme talvellakin juureksia”, kuului vastaus.

Sen perusteella äiti myi turkkinsa huutokaupassa ja kuvitteli matkaavansa etelää kohti. Yllätys olikin suuri, kun saavuimme pimeällä Port Arthuriin ja upposimme pikkukenkinemme heti kinoksiin.

Meillä olisi kyllä ollut saappaat, mutta ne olivat pakkauksissa. Suurimman osan vaatteista olimme jättäneet Suomeen.

Myöhemmin äiti joutui ompelemaan ystäviensä antamasta shaalista itselleen villahousut. Kanadalaisista kaupoista ei näet löytynyt mitään villaista.

Puurolla posket pyöreiksi

Port Arthurissa suuntasimme heti Pyykkösen perheen luo.
Pyykkösillä oli seitsemän lasta, joista neljä tuli meitä asemalle vastaan.

Oli keskiyö, sillä juna oli pahasti myöhässä. Paikkakunnalla oli näet riehunut lumimyrsky. Lisäksi joulu oli jo ovella.

Ahtauduimme kaikki kuusi matkustajaa yhteen pieneen taksiin ja ajoimme Pyykkösten talolle.

Pyykkösen täti oli tehnyt kaurapuuroa, jota saimme syödäksemme. Aamulla äiti ja minä lähdimme sitten etsimään itsellemme asuntoa.

Ensimmäiseltä ovelta meidät käännytettiin pois. Seuraavassa paikassa, Dufferin Streetillä, tärppäsi ja saimme Wilenin pariskunnan luota huoneen.

Wilenin täti oli hieno ihminen. Joka aamu, ennen kuin lähdin kouluun, hän tuli tossut suhisten tuomaan minulle pellavansiemen-kaurapuuroa.

En ole koskaan ollut mikään kauhea kaurapuuron ystävä, mutta söin annokseni. Sen seurauksena lihoin hirveästi. Vuoden 1954 luokkakuvassa näytänkin ihan opettajalta.

Täti oli muutenkin mukava. Jouluna hän kutsui koko Pyykösen perheen päivälliselle, vaikkei hänen talossaan ollut oikeasti tilaa.

Täti asetteli pöydät peräjälkeen siten, että jono kulki talon halki. Sitten hän palveli meitä.

Leikit vaihtuivat työhön

Koulussa jouduin taas seitsemännelle luokalle. Siihen oli tosin hyvä syy. Opettaja, Helena Laine, oli näet suomenkielinen.

Laineella oli luokka, jossa oli sekä kuudes- että seitsemäsluokkalaisia. Kun hän oli opettanut ensin heitä ja antanut kaikille hiljaista työtä, hän tuli istumaan kanssani luokan perälle ja opetti minua kirjoista.

Keväällä minut siirrettiin kahdeksannelle luokalle. Siellä opettajana toimi koulun rehtori.

Rehtori oli ihana ihminen.

Viisikymmentäluvulla ei käytetty vielä usein liitutaulua, eikä annettu monisteita. Sen sijaan opettajat sanelivat kaiken, mitä oppilaiden piti tietää.

Kun rehtori puhui, hän seisoi koko ajan vieressäni ja katsoi toisella silmällä, missä minä olin menossa. Sen ansiosta selviydyin luokkani kolmanneksi parhaaksi.

Syksyllä jatkoin erään ystäväni kanssa Business Collegeen, konttoriopistoon. Sieltä aukeni työpaikka Fitzimmons Fruit yhtiöön kirjanpitäjäksi. Edellisen kesän olin ahkeroinut Hoidossa.

Se oli mainiota, sillä aikuistuin hetkessä.

Kun tulin 14-vuotiaana Kanadaan, olin vielä lapsi ja leikin paperinukeilla. Alle vuoden päästä siitä työskentelin jo ravintolassa ja minulla oli poikaystävä.

Markus-setä mielessä

Syksyllä jouduin jättämään työpaikkani, sillä muutimme äitini kanssa South Porcupineen. Sieltä matkasimme Suomeen ja vuoden päästä takaisin Kanadaan ja sitten vielä monen mutkan kautta Windsoriin.

Yritin etsiä paikkakunnalta töitä, mutta minua ei lykästänyt. Niinpä päätimme palata Port Arthuriin ja lähteä vuodenvaihteessa takaisin Suomeen. Joulua vietimme Atikokanissa.

Lomamme aikana äidille tuli kirje Itä-Kanadasta. Siinä kysyttiin, voisiko hän tulla Royn-Norandaan hengelliseen työhön.

Äiti otti kirjeen Jumalan johdatuksena. Niinpä me muutimme Quebeciin. Olimme siellä, kunnes täytin 21 ja sanoin äidille, että nyt minä lähden. Sitten minä palasin Port Arthuriin.

Asuin ensin erään perheen luona. Myöhemmin Wilenin täti otti minut luoksensa ja sain nukkua hänen makuuhuoneessaan.

Kun olin asunut Port Arthurissa jo jonkin aikaa, näin eräänä päivänä lehdessä ilmoituksen, jossa kerrottiin uudesta musiikkiopistosta. Päätin hakea sinne opiskelijaksi, sillä olen aina rakastanut musiikkia.

Kun olin viisivuotias, Suomen radiosta tuli joka torstai Markus-sedän ohjelma, jossa lapset pääsivät esiintymään. Minä kuuntelin lähetystä suurella mielenkiinnolla ja toivoin, että Markus-setä tulisi joskus vierailulle Sysmään. Sitä varten minä harjoittelin ahkerasti.

Minulla oli jakkara, jonka päälle nousin seisomaan. Sitten olin pitävinäni mikrofonia kädessä ja lauloin. Ai, kun minä lauloin. Minä lauloin lastenlauluja, virsiä, pätkiä Karjalan lasten aapisesta – kaikkea.

Mutta Markus-setä ei koskaan tullut.

Elämälle uusi suunta

Musiikkiopistossa oli kaksi loistavaa opettajaa, Douglas Dahlgren ja Rene Charrier. Opiskelin musiikkia heidän johdollaan viisi vuotta. Sitten miehet muuttivat muualle ja minä jäin kuin nalli kalliolle.

Siinä vaiheessa olin päässyt jo niin pitkälle, että minulta puuttui tutkinnostani enää loppukoe ja säveltämiseen liittyvä osio. Sävellyskurssin sain suoritettua nunnien pyörittämässä musiikkikoulussa. ARCT-kokeen eli Associate of the Royal Conservatory of Toronton loppukokeen kävin tekemässä vasta syksyllä 1992.

Vaikka musiikki on aina näytellyt suurta osaa elämässäni, työurani olen tehnyt pääosin suomen kielen parissa.

Päätin jo pienenä, että minusta tulee opettaja. Opettaja siksi, että ensimmäinen opettajani oli aivan ihana ja minä halusin olla juuri samanlainen kuin hän. Niinpä hain alle kolmikymppisenä opettajakoulutukseen.

Sitä ennen sattui kuitenkin eräs asia: menin Port Arthurissa työnvälitystoimistoon ja kerroin haluavani töitä.

Konttorissa istuva nainen katsoi minua kopeasti ja kysyi englanniksi: ”Sinä? Sinun koulutuksellasi? Mitä kuvittelet voivasi tehdä?”

Se iski. Käänsin naiselle selkäni ja lähdin.

Tutkinto pikavauhtia

Ajattelin, että jos työnsaantini riippuu koulutuksesta, niin hankitaan sitten koulutus. Olin tässä vaiheessa jo naimisissa ja mieheni Artturi rohkaisi minua yrittämään. Niinpä menin aikuisille tarkoitettuun iltakouluun. Siellä pääsin yhdeksännelle luokalle.

Kun olin ollut koulussa viikon ajan, kyllästyin. Ihmiset vain höpöttivät, enkä oppinut mitään uutta. Sen seurauksena menin toimistoon ja sanoin, etten jaksa enää.

Toimiston väki siirsi minut seuraavalle luokalle. Olin viikon uudessa ryhmässä ja tulin nyrpeänä takaisin.

Mitä opimme tästä? Kyllä elämänkoulukin opettaa. Sellaiset asiat, jotka olisivat ennen saattaneet olla minulle vaikeita, eivät tuottaneet enää ongelmia.

Menin kuukauden sisällä neljä luokkaa läpi ja jatkoin yliopistoon.Pääaineekseni valitsin englantia.

Luin muun muassa kirjallisuutta, espanjaa ja psykologiaa ja nautin joka hetkestä. Yliopistolla näin myös elämäni ensimmäisen näytelmän, näytelmäkerhon esittämän Kuningas Learin. Se oli mahtava kokemus.

Olisin itsekin pitänyt teatterista, mutta minulla ei ollut koskaan mahdollisuutta harrastaa sitä. Seurakunnan pyhäkoulussa pääsin tosin järjestämään lapsille näytelmiä. Yhtenä vuotena esitimme Koivun ja tähden.

Muistan vieläkin, miten ihana kokemus se oli. Meillä oli oikein kulissit ja kaikki.

Suomea sielulle

Yliopistossa minulla oli hirvittävän hauskaa. Koko maailmani laajeni ja ajattelin, että nythän minun elämäni vasta alkoi.

Kun lukuvuosi päättyi keväällä, otin heti paikalla kaikki kesäkurssit ja jatkoin syksyllä seuraavalle luokalle. Vuoden päästä käsissäni oli Bachelor of Arts -tutkinto ja saatoin hakea opettajankoulutukseen. Se kesti vuoden verran.

Valmistumiseni jälkeen työskentelin jonkin aikaa tavallisessa koulussa. Tai ei se ollut aivan tavallinen koulu, sillä se edusti niin sanottua open concept -mallia. Yhdessä tilassa oli neljä luokkaa ja opettajat huusivat koko ajan täysillä. Uusilta oppilailta kesti ainakin viikon ellei kauemminkin, ennen kuin he tiesivät, kuka heille oikein puhuu.

Tajusin, ettei työ koulussa ollut minua varten ja aloin etsiä uutta pestiä. Lehdestä löytyikin ilmoitus, jonka mukaan Hillcrestiin oltiin perustamassa suomen kielen luokkia. Hain sinne äitini ja Artturin kannustamana töihin ja sain paikan.

Se oli parasta, mitä minulle saattoi tapahtua. Työn kautta saatoin laittaa kaikki oppini, kuten Suomessa kuulemani laulut ja runot, jakoon. Ja lapset rakastivat sitä.

Olin Hillcrestissä vuodesta 1972 vuoteen 1995 saakka. Sitten lähdin opiskelemaan musiikkia McGill-yliopistoon Montrealiin.

Valmistuin kolmessa vuodessa musiikin maisteriksi pääaineinani pedagogia ja esiintymistaito. Loppukoe oli oma konsertti.

Työpaikan löysin Lakehead-yliopiston musiikkiosastolta. Olin siellä seitsemän vuotta laulunopettajana.

Herran haltuun

Nykyisin opetan laulajia omassa kotistudiossani.

Viime kesäni ja syksyni menivät reissatessa. Toukokuussa olin Ottawassa puhumassa kuoropäivillä. Kesäkuussa lauloin Torontossa. Heinäkuussa esiinnyin ystävättäreni tyttären häissä Saul Ste. Mariessa.

Elokuussa oli puolestaan Finn Thunder ja syyskuussa lehtimajajuhla Brittiläisessä Kolumbiassa. Joulukuu meni joulukonserttien parissa.

Nyt aion ottaa lomaa. Joskus täytyy näet olla sellaista aikaa, ettei tarvitse tuntea olevansa koko ajan lähdössä jonnekin.

En tiedä, mitä tulevaisuuteeni sisältyy. Niinpä olen jättänyt elämäni Jumalan käsiin.
Joskus on kaikkein parasta vain olla rauhallinen ja odottaa.

Minisarja päättyy

Teksti ja kuva: Viivi Pietiläinen