Turun yliopiston historiantutkija Tiina Lintunen tutki 267 valtionrikosoikeuteen joutuneen punaisen naisen elämäntarinoita sisällissodasta hautaan asti. Tutkija kävi keväällä myös Torontossa luennoimassa Suomen sisällissodan jälkeisestä elpymisestä.

Kuvassa vasemmalla Aina Limnell, yksi Lintusen tutkimista naisista, joka lähti sodan jälkeen Amerikkaan.


Kun Tiina Lintunen oli lapsi, hän ihmetteli kotitalonsa kuistin katossa olevia reikiä. Nuorelle tytölle kerrottiin jälkien olevan peräisin kranaatista, eikä Lintusen isoisänisä ollut halunnut korjauttaa reikiä, jotta ne jäisivät muistutukseksi jälkipolville sodan kauheudesta.

Myöhemmin Lintunen hakeutui yliopistoon lukemaan poliittista historiaa, jolloin häntä alkoi kiinnostaa tapahtumat, jotka olivat nämä reiät aiheuttaneet. Hän otti selvittääkseen, mitä hänen kotikunnallaan Pomarkussa oikein oli tapahtunut vuonna 1918 ja toteutti pro gradu -tutkielmansa sisällissodan tapahtumissa Pomarkussa.

”Tutkiessani Pomarkkua totesin, että eivät minua niinkään kiinnostaneet itse taistelut vaan ihmiskohtalot.”

Sisällissodan jälkeen yli 5 500 punaista asetettiin syytteeseen valtionpetoksellisesta toiminnasta valtionrikosoikeudessa. Punakaartissa aseistettuna palvelleet naiset, joista oli noin 2 000, ovat pitkään hallinneet suomalaisten kuvaa punaisista naisista.

”Halusin nimenomaan tutkia tavallisten punaisten naisten kohtaloita, jotka työskentelivät huollossa ja sairaanhoidossa – eli aivan samanlaisissa tehtävissä kuin naiset valkoisellakin puolella.”


"Joka kymmenes kertoi liittyneensä kaartiin jonkinasteisen painostuksen johdosta. Puolet painostuksesta oli lievempää kehotusta tai houkuttelua, toiset puolet suoranaista pakottamista. 'Meni auttamaan keittiöön kun käskettiin.'"


Porin seudulla ei toiminut lainkaan aseellisia naisia, vain huolto- ja sairaanhoitotehtävissä olleita, joista yhteensä 267 joutui oikeuden eteen. Lintunen halusi tietää, miksi nämä naiset lähtivät punakaartin toimintaan mukaan ja mitä seurauksia heille siitä oli.

Tavallisia punaisia naisia

Lintusen väitöskirja Punaisten naisten tiet valmistui vuonna 2015 ja tänä vuonna kustannusyhtiö Otava julkaisi väitöskirjan pohjalta tehdyn populääriversion. Laajalle yleisölle tehdystä versiosta on poistettu taulukot, vähennetty numeroita ja kerrottu enemmän naisten tarinoita.

”Minua kiinnosti myös tehdä tutkimus, jossa seurataan naisten elämää pitkällä aikavälillä ja katsotaan, millaiseksi heidän myöhempi elämä muodostui.”

Lintusen mukaan monet naisista selvisivät tapahtumista hyvin, mutta joukosta löytyi myös surullisia ja rankkoja tarinoita. Esimerkiksi yksi naisista menetti koko perheensä keuhkotaudille.

Tutkija kertoo naisten olleen hyvin sitkeitä ja yleisesti eläneen pitkään – vanhin naisista ehti nähdä 100-vuotispäivänsä.
”Vaikka naiset ulkonaisesti näyttivät toipuvan sisällissodasta nopeasti, jätti se moneen syvät jäljet ja joillakin niistä arvista toipuminen vei koko ihmisiän.”

Siirtolaisuus oli monelle ratkaisu kotimaan työttömyyteen vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Myös Lintusen tutkimusaineistoista löytyi siirtolaiseksi lähteneitä naisia. Aineiston kahdeksasta siirtolaiseksi lähteneestä kuusi lähti Pohjois-Amerikkaan, kaikki samoihin aikoihin 1920-luvun alkupuolella. Tutkija kokee, että nämä 23-33-vuotiaat naiset tuskin lähtivät matkaan seikkailun perässä.

”Todellisia motiiveja ei voi varmaksi sanoa, mutta luulisin kyseessä olleen uuden alun etsiminen paremman toimeentulon toivossa. Monella Amerikkaan lähteneellä oli toiveena käydä rapakon takana rikastumassa ja palata sen jälkeen Suomeen vakiintumaan. Minunkin tutkimistani naisista puolet palasi takaisin Suomeen muutaman vuoden kuluttua.”

Puolet aineiston siirtolaisiksi lähteneistä naisista palasi Suomeen muutaman vuoden kuluttua. Vain yksi heistä jäi loppuelämäkseen Kanadaan.

Sisällissodan jälkeinen elämä

Lintunen oli puhumassa keväällä 2017 Torontossa skandinaavisten opintojen AASSC-konferenssissa. Hänen puheenvuoronsa Building a New Future – Reviving After the Civil War käsitteli sitä, millaisia vaatimuksia kunnon kansalaiselle asetettiin sisällissodan jälkeen ja miten punaiset naiset rakensivat elämänsä vankileiriltä palaamisen jälkeen.

Välittömästi sodan jälkeen työmarkkinat toimivat pitkälti työnantajan ehdoilla: jokaista paikkaa kohden oli valtavasti hakijoita ja työpaikkailmoituksissa saatettiin jopa avoimesti syrjiä punaisia. Työllisyystilanne alkoi parantua vasta seuraavana vuonna, kun teollisuuslaitokset saatiin takaisin toimintaan.

”Kerroin esityksessäni siitä, miten hankalaa työnsaanti oli entisille punaisille vankileiriltä paluun jälkeen. Käsittelin myös naisten saamaa apua ja heidän pärjäämistä, sekä heidän tuntemaa katkeruutta kirkkoa ja pappeja kohtaan.”

Tutkija kirjoittaa parhaillaan artikkelia, joka perustuu nuoren valkoisen tytön tekemiin päiväkirjamerkintöihin keväällä 1918. Seuraavaksi Lintunen haluaisi tutkia sitä, miten sisällissodasta toivuttiin Suomen ulkopuolella.

”Suomessa eheytyminen oli hidasta ja punaiset muistelivat tapahtumia vain omassa pienessä piirissään tai vaikenivat tapahtumista kokonaan.”

Tutkija haluaisi nyt tietää, löytyykö Kanadan Sanomien lukijakunnasta Suomesta lähteneiden punaisten jälkeläisiä, jotka voisivat kirjoittaa hänelle siitä, miten heidän perheissään sisällissodasta puhuttiin. Tutkijaa kiinnostavat seuraavat kysymykset:

Miten tilanne erosi Yhdysvaltoihin ja Kanadaan lähteneiden siirtolaisten keskuudessa?
Millaisia tarinoita kerrottiin? Miten asiaan suhtauduttiin? Vai vaiettiinko tapahtumista ja omasta osuudesta siinä kokonaan? Onko perheissä puhuttu siitä, miksi Suomesta lähdettiin? Olivatko syyt poliittiset vai taloudelliset?

Tarinoita ja yhteydenottoja Lintuselle voi lähettää KS:n toimistoon, josta välitämme viestit tutkijalle. Voit ottaa tutkijaan yhteyttä myös suoraan sähköpostilla tiina.lintunen@utu.fi.

Teksti: Saana Ihamäki
Kuva: Tiina Lintusen arkisto