TORONTO. Toronton elokuvajuhlien ohjelmiston ainoa suomalaiselokuva on Mika Kaurismäen ohjaama Tie pohjoiseen. Vesa-Matti Loirin ja Samuli Edelmannin tähdittämä road movie esitetään osana festivaalin Contemporary World Cinema –kategoriaa. Elokuvassa Edelmannin esittämä konserttipianisti tapaa Loirin esittämän isänsä kolmen vuosikymmenen jälkeen ja he lähtevät avoautolla matkalle kohti pohjoista.

Tie pohjoiseen on menestynyt Suomessa todella hyvin. Avajaisviikonloppuna sitä kävi katsomassa lähes 38 000 ihmistä ja reilussa viikossa se keräsi 100 000 katsojaa. Elokuvasta onkin hyvää vauhtia tulossa Mika Kaurismäen katsotuin elokuva Suomessa.

Elokuva saa kansainvälisen ensiesityksensä Torontossa. Ottaen huomioon kuinka valtava määrä TIFFin ohjelmistossa on elokuvia, Tie pohjoiseen on ollut erittäin hyvin esillä ennen elokuvan näytöksiä. Elokuvan näytösajat avajaisviikonloppuna ovat myös hyvät. Elokuvan ohjaaja ja toinen pääosan esittäjä kertoivat Kanadan Sanomille elokuvasta ja tuntemuksistaan ennen näytöksiä.

Miten Tie pohjoiseen –elokuva sai alkunsa?

Mika Kaurismäki: Tie Pohjoiseen lähti käyntiin oikeastaan siitä, että tein pari vuotta sitten dokumenttielokuvan Veskusta, jossa hän sanoi, että ei enää koskaan tule näyttelemään. Kuten usein käy, myöhemmin saatetaan tulla toisiin aatoksiin. Vesku soittikin minulle ja kysyi voisiko pyytää vielä yhden elokuvan. Samaan aikaan tiesin, että Samuli tekisi mielellään Veskun kanssa töitä. Eli ensin oli näyttelijät ja isä-poika tarina tuntui heille luontevalta. Tartuin 80-luvulla kehittelemääni vanhaan ideaan, joka sitten räätälöitiin näille herroille. Alkuperäinen idea tosin sijoittui Sisiliaan, mutta siitä tulikin Tie pohjoiseen.

Samuli Edelmann: Olimme Veskun kanssa puhuneet pitkään, yli kaksikymmentä vuotta, että olisi kiva tehdä jotain yhdessä. Mikan leffoja on tullut myös nuoruudessa fanitettua. Ei siis tarvinnut kahta kertaa miettiä lähdenkö elokuvaan mukaan. Oli todella mukava lataus, kun pääsi nuoruuden suosikkien kanssa ensimmäistä kertaa tekemään töitä yhdessä.

Kaurismäki: Veskusta se oli kiinni, että elokuvaa alettiin tehdä. Suunnittelimme ja valmistelimme elokuvan hyvin ja teimme kuvaukset nopeasti kuukauden aikana, koska Veskun kunto oli kysymysmerkki. Hän sai kuitenkin potkua kuvauksista ja kunto parani niiden aikana. Olisimme voineet kuvata pidempäänkin.

Road Moviessa tärkeässä roolissa on matkan tekijöiden välinen kemia. Miten kuvausryhmän kemiat toimivat tien päällä?

Edelmann: Kemiat toimivat tosi hyvin. Veskulla on hyvä rytmitaju ja yhteistyö sujui helposti. Elokuvan tekeminen meni tosi helposti, kuin hengittäen. Mikan kanssa kemiat toimivat myös. Ei ollut painetta. Minulle ei kovin hyvin sovi, jos ohjaaja on kauheissa paineissa ja tekee asioista vaikeampia, mitä ne ovat. Menen siitä vain enemmän lukkoon. Tällainen tapa toimii paljon paremmin. Joka päivä puhuttiin, että tämäkin on kohta tehty ja tämäkin on kohta ohi. Oli ihan mahtavaa.

Kaurismäki: Kuvausryhmä oli pieni ja tunnelma oli hyvä. Yllättävän helposti elokuvan teko meni, mutta ei kuitenkaan laiskasti. Oltiin keskittyneitä valmisteluvaiheesta asti, mikä pystyttiin siirtämään siihen, ettei kuvauksissa stressattu liikaa.

Samuli Edelmann esittää elokuvassa konserttipianistia. Joutuiko roolia varten harjoittelemaan paljon pianon soittoa?

Edelmann: Kyllä, todella paljon. Halusin soittaa itse ne kohdat, varsinkin sen Schubertin sonaatin. En ole aivan Schubert-tasoinen pianisti. Sitä varten pitikin tehdä pari kuukautta paljon töitä, mutta sain sen itse soitettua, mistä olen ylpeä. Melankolisen kappaleen treenaaminen auttoi muutenkin roolin hakemisessa. Siinä pääsi hyvin elokuvan henkeen, siihen melankoliseen ikävään, mutta kuitenkin sellaiseen kauneuteen.

Elokuvassa on myös pari Loirin ja Edelmannin yhteistä musiikkikohtausta. Miten musiikillinen yhteistyö toimi?

Edelmann: Ihan mahtavasti. Teimme elokuvan tiimoilta myös viikon pituisen Tie Pohjoiseen-kiertueen Suomessa. Katsotaan, jo saisimme tehtyä projektin puolesta jonkinlaisen tapahtuman vielä talven aikana.

Kaurismäki: Jokainen tietysti odotti, että elokuvassa on musiikkinumero, joten yritimme välttää sitä. Se oli kuitenkin sitten pakko tehdä. Kohtaus ei ole kuitenkaan mikään päälleliimattu, vaan sillä on tarinan kannalta hyvin tärkeä merkitys. Kohtauksessa isä ja poika tavallaan hyväksyvät toisensa ensimmäisen kerran ja laulavat sellaiset asiat ulos, mitä ei välttämättä pystyisi puhumaan. Tie pohjoiseen –kiertue toimi myös luontevasti, koska Samulin ja Veskun kanssa esiintyi Kaihon Karavaani –yhtye, joka esiintyi elokuvassa ja teki elokuvan musiikin. Irina Björklund, joka näyttelee keskeistä roolia elokuvassa, esiintyi myös kiertueella. Muutama sivuhenkilö tosin kävi välillä lavalla häiritsemässä, kuten elokuvan ohjaaja.

Edelmann: Mika on esittänyt ainakin minun nähteni ensimmäisen tanssiesityksensä Tie Pohjoiseen –kiertueella.

Kaurismäki: Joo, suomalaista kansallistanssia, eli sambaa. Kohtalokas samba.

Useissa Mika Kaurismäen viimeisimmissä näytelmäelokuvissa on käsitelty pitkälti miesten välisten suhteiden tematiikka, kuten tässä uusimmassakin. Onko tälle jotain tarkempaa syytä?

Kaurismäki: Kyllä se varmaan ihan loogista on, kun tässä kaikki olemme isiä ja poikia. Elämänkokemusta on tullut matkan varrella ja tietyllä tapaa tässä käsittelee näitä omiakin asioita, vaikka tämä on fiktiota. En minä tällaista elokuvaa 25-vuotiaana olisi osannut tehdä, eikä luultavasti kukaan meistä. Elämänkokemus varmasti välittyy uskottavuutena elokuvassa, varsinkin kun ajattelee, että ensin oli näyttelijät ja sitten tehtiin tarina.

Edelmann: Näin on. En mitenkään tietoisesti poimi rooliin asioita vaikka omasta isäsuhteesta. Elämänkokemus tulee rooliin enemmänkin alitajuisesti. Ei sitä 25-vuotiaana olisi tosiaan osannut kyseistä roolia tehdä.

Kaurismäki: Hyvä siis, että tarina oli pöytälaatikossa pitkään.

Mika Kaurismäki on tehnyt vuonna 1991 valmistuneen Zombie ja kummitusjunan jälkeen lähinnä kansainvälisiä tuotantoja, mutta nyt 2000-luvun ensimmäisen kymmenyksen lopussa panostanut enemmän kotimaisiin. Miksi näin?

Kaurismäki: Se ei ollut mitenkään suunniteltua, mutta tajusin 2000-luvun alussa, että en ole tehnyt Suomessa mitään pitkään aikaan. Tietysti sitä kaipaa suomen kieltä. Voi tietenkin puhua sujuvasti mitä kieltä tahansa, mutta omalla äidinkielellä elokuvan tekeminen on ihan oma juttunsa. Tuli sellainen olo, että piti päästä tekemään elokuvaa Suomessa, suomalaisten näyttelijöiden kanssa, suomen kielellä. Zombiesta meni 10 vuotta, että tajusin tämän ja siitäkin meni sellainen 5-6 vuotta, että tein lopulta Kolme viisasta miestä. Se oli sen verran hyvä kokemus, että halusin jatkaa sitä. Olen tehnyt samalla myös kansainvälisiä tuotantoja. Molempi parempi.

Olette molemmat tehneet töitä kansainvälisissä elokuvaprojekteissa. Näettekö jotain tiettyä suomalaista elokuvan tekemisen piirrettä, joka on tullut Suomen ulkopuolella esille?

Edelmann: Varmaan yksi sellainen suomalainen piirre on se, ettei turhia puhuta, jos ei ole asiaa. Niin kuin se yksi keihäänheittäjä, joka ei olympialaisissa poistunut parvekkeelta ollenkaan, kävi vain heittämässä. Sen piirteen tunnistan osittain itsessänikin ja suomalaisena se on ihan mukavaa, vaikka ulospäin sen saattaa tulkita väärin. Muualla kun ollaan totuttu pitkälti siihen, että jos ollaan hiljaa, niin jokin on pielessä. Kyllähän agentillani on sen takia aina välillä ollut vaikeata kanssani, kun ollaan oltu kansainvälisissä tapaamisissa.

Kaurismäki: Itsekin huomannut, kun on paljon ulkomailla tehnyt töitä, niin hieno juttu suomalaisessa tekemisessä on se, ettei tarvitse jokaista asiaa selittää. Kun tekee suomalaisten kanssa töitä, niin varmaan muut ajattelelevat, että eivätkö ne puhu mitään. Toisaalta siinä vaiheessa kun kamera käy, niin se on ihan sama, missä sitä ollaan ja kenen kanssa tehdään. Me olemme myös tehneet niin pienellä porukalla elokuvia Suomessa, minkä huomaa ulkomailta katsellessa. Elokuvissa on ihan samanlaiset budjetit, samat ihmiset, samat kuvausmäärät ja niin edelleen. Löytyy ihan erilaisia tarinoita, mutta ne näyttävät samalta, mikä ei ole välttämätä hyvä asia.

Minkälaiset odotukset teillä on Toronton elokuvajuhlia kohtaan?

Kaurismäki: Ihan hyvät. Tie pohjoiseen esitetään ensimmäistä kertaa kansainväliselle yleisölle, mikä on elokuvalle tietenkin merkittävä asia. Paljon on luvassa haastatteluja, mikä on hyvä merkki kun ajattelee, että täällä on ohjelmistossa yli 300 elokuvaa. Palaute on tähän mennessä ollut tosi hyvää. Mukavaa on myös, että täällä ei ole samanlaisia ennakkokäsityksiä, mitä Suomessa. Kun Suomessa katsotaan elokuva, niin kaikki tuntee valmiiksi Veskun ja Samulin. Täällä katsotaan vaan, että onpa hyvät näyttelijät.

Edelmann: Joo. Se, että täällä ei kukaan tunne tekee hyvää. Tosi tervetullut kokemus.

Kaurismäki: Sehän tässä on hyvää, että näkee ihan objektiivisesti ja puhtaalta pöydältä, mitä ihmiset ajattelevat.

Elokuva on menestynyt todella hyvin Suomessa, mistä luulette tämän johtuvan?

Kaurismäki: Ensimmäinen aalto perustui varmasti siihen, että tultiin katsomaan Veskua ja Samulia. Mutta ei se riitä, jos homma olisi vain näyttelijöistä kiinni, niin se olisi yhden viikonlopun menestys. On huomattu, että tarina ja huumori toimivat, että paketti on kasassa. Mukana on komediaa, mikä toimii aina, mutta myös draamaakin.

Kertokaa vielä lyhyesti, mikä tämän elokuvan ydin on?

Kaurismäki: Elämässä voi antaa anteeksi ja pyytääkin anteeksi.

Edelmann: Käsittelemättömien asioiden kohtaaminen.

Teksti ja kuva: Henri Pakarinen